Viime perjantai-iltana istuin Oopperatalossa ja pidättelin kyyneleitä. Kansallisbaletissa sai tuolloin ensi-iltansa hieno neljän tanssiteoksen kokonaisuus, Voima – neljä suomalaista koreografia, ja jo teoksista ensimmäinen osui suoraan sydänalaan.
Voima tarjoaa monitasoisen mutta myös helposti lähestyttävän katsauksen suomalaiseen nykytanssiin. Illan aikana nähdään neljän nimekkään kotimaisen koreografin teokset, joista kaksi sai kantaesityksensä osana tätä kokonaisuutta. Esityksiä on jäljellä vain muutama, joten kannattaa pitää kiirettä! Harvoin on mahdollisuutta nähdä yhdellä kertaa neljä näin erilaista mutta yhteensopivaa ja vaikuttavaa teosta.
Illan aloitti Susanna Leinosen alun perin Malmön oopperaa varten tekemä Breaking the Fury, joka nähdään nyt Suomessa ensimmäistä kertaa. Teos käsittelee valtavan koskettavasti ajattomia ja toisaalta nyt erityisen ajankohtaisia teemoja: yksilön asemaa yhteisössä, ryhmään kuulumista ja sieltä pois sulkemista, sekä toisen ihmisen kohtaamista ylipäätään. Rap-artistinakin tunnetun Kasperi Laineen säveltämä musiikki vuoroin nousee ja laskee, huippukohtia on useita. Koin jatkuvasti kylmiä väreitä ihastuksesta. Orkesteri soitti upeasti!
Breaking the Fury on dramaattinen ja hurja, mutta toisaalta myös hyvin herkkä ja kaunis. Tanssijat liikkuivat vimmaisesti mutta tarkasti eläytyen ilmeitä myöten, eikä esityksen teemoja olisi voinut paremmin ilmaista liikkeenkään kautta. Puvustus, lavastus ja valaistus ovat yksinkertaisuudessaan nerokkaita. Esityksessä käytetään myös videoprojisointeja, jotka osaltaan tukevat tarinaa.
Ensimmäisen väliajan jälkeen yleisölle tarjoiltiin puolestaan peräti kaksi kantaesitystä. Jyrki Karttunen on tarttunut tilausteoksessaan rohkeasti yhteen kotimaisen klassisen musiikin klassikoista, Jean Sibeliuksen Valse Tristeen. Karttusen Valse Triste on unenomaisen kaunis, herkkä ja maaginen. Siinä on myös lempeää huumoria: kujeilevia eleitä, ilmeitä ja liikkeitä sekä veikeitä asuja. Hevosnaamarin päähänsä vetänyttä kokosinistä hahmoa ei heti ajattelisi lavalle esitykseen, jossa soi yksi kenties murheellisimmista koskaan sävelletyistä kappaleista. Hetken hämmennyksen jälkeen huomasin, että kaikessa erikoisuudessaan ratkaisu toimii erittäin hyvin.
Näyttämölle piirtyy henkeäsalpaavan upea kuva: Siniset kimaltavat kokoasut vangitsevat katseen, valtava kuu mollottaa, huonekalut leijuvat ilmassa. Yleisö pääsee mukaan kuolevan äidin surrealistiseen uneen tanssiaisista. Salla Eerola tanssi kuolevan äidin roolin koskettavasti ja lumoavasti yksinkertaisessa valkeassa asussaan. Valse Triste sai valtavat aplodit ja aivan aiheesta. Koreografi on yhdessä lavastajan, puvustajan ja valaisijan kanssa onnistunut luomaan tutulle kappaleelle aivan uuden elämän.
Pienen tauon jälkeen oli aika vielä ihastella Virpi Pahkisen Cantus Arcticusta. Jälleen koreografi, joka on tarttunut klassikkoon! Einojuhani Rautavaaran sävellys Cantus Arcticus yhdistää jännittävästi orkesterit ja kotimaiset linnut. Koreografiassa erityisen onnistunut on minusta kohtaus, jossa joutsenet saapuvat. Liikkeissä, asuissa ja eleissä on erittäin hyvin saavutettu majesteettisen linnun olemus. Jälleen aivan uudenlaista liikekieltä! Mieleeni nousi välittömästi kuva mökkijärvellemme lentävästä joutsenparvesta. Pahkisen linnut ovat muutenkin kiehtovan viipyileviä ja moniulotteisia.
Illan päätteeksi nähtiin sitten konkarikoreografi Jorma Uotisen Jord, jota tahdittavat Apocalyptican kappaleet. En ehkä aivan lämpene Apocalyptican musiikille osin siksi, että monia kappaleista olen kuullut vuosien varrella hyvin moneen kertaan. Nautin kuitenkin tästäkin teoksesta. Jord on valmistunut vuonna 2005 ja ilmaisee ihmisen painovoimaa. Inspiraatio teokseen on tullut Australian punaisena hehkuvasta maasta.
Jordissa tanssii vain miehiä. Heidät on puettu yksinkertaisiin punaisiin kiltteihin. Lava peittyy punaisen hiekkaan, joka pöllyää tanssijoiden liikkuessa. Tunnelmat vaihtelevat, liikkeet vaihtelevat, valaistus vaihtelee. Teoksen ehdoton tähti oli soolon tanssinut Antti Keinänen, mutta myös joukkokohtauksissa on alkukantaista voimaa. Jord tarjosi näyttävän päätöksen illalle. Kun tanssijat lopettivat, jäin miettimään, että tätähän voisi katsoa vielä paljon lisää – mikä on tietysti hyvä merkki!
Voima on niitä esityksiä, jonka voisi nähdä moneen kertaan ja aina ammentaa teoksista jotain uutta. Omiksi suosikeikseni nousivat Breaking the Fury ja Valse Triste. Itse asiassa Breaking the Fury nousi ehdottomasti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkiteoksistani. Olen useasti kertonut, että arvostan erityisesti sitä, jos taide koskettaa minua syvältä tunnetasolla. Breaking the Furya katsoessa jouduin tosiaan pidättelemään liikutuksen kyyneleitä ja eläydyin erityisen vahvasti tunnetasolla. Nautin hurjan paljon niin musiikista, koreografiasta kuin ylipäätään koko teoksen visuaalisesta ilmeestä. Valse Triste taas alkoi hämmentävästi, mutta viimeistään nyt voin sanoa ihastuneeni myös tähän teokseen täysillä.
Voima sopii erinomaisesti niin tanssiin perehtyneille kuin aivan ensikertalaisille. Varsinkin näin Suomi 100 -juhlavuotena toivoisi, että teoskokonaisuus nähtäisiin Kansallisbaletissa uudelleen ensi syksynä.
Olen muuten aiemminkin pitänyt näistä Kansallisbaletin monen teoksen illoista. Bella Figura on hyvin muistissa elämyksenä vielä näin kolmen vuoden jälkeenkin, ja Horečná–Godani–Robbins – Tanssin urbaanit utopiat iski myös.
Jos olet nähnyt Voiman, mikä teos nousi suosikiksesi? Jos et ole, mikä teoksista kiinnostaisi eniten ja miksi?
Voima – neljä suomalaista koreografia Oopperatalossa Helsingissä vielä ke 24.5. ja la 27.5. klo 19. Liput 15–99 e. Kesto yhteensä 2 h 40 min, kaksi väliaikaa. Lisätiedot Kansallisbaletin verkkosivuilta. Tämän kirjoituksen pääkuvassa Tiina Myllymäki, kuva: Mirka Kleemola / Suomen Kansallisbaletti.
Kiitokset Kansallisbaletille vapaalipusta esitykseen!
KULTTUURIKUURI 