Astun varovasti eteenpäin. Suomenlinnan tunneleissa on koleaa ja hämärää. Epätasainen kivilattia luistaa kengän alla, siellä täällä on lammikoita. Portaikot kurottelevat ylös ja alas kapeina ja jyrkkinä. Ulkona tuuli viuhuu synkkänä marraskuisena iltana. Tämä jos mikä on juuri oikea paikka melankoliasta ammentavalle immersiiviselle esitykselle!
Recover Laboratoryn Joy of Spleen on kokemus, joka vielä lähes viikkoa myöhemminkin jättää osin sanattomaksi. Yllätyin siitä, miten vahvoja tuntemuksia esitys minussa herätti. Rentouduin, ulkomaailma unohtui, todella uppouduin esityksen absurdiin maailmaan. Mutta miten kertoa siitä muille? Miten kuvata kokemusta?
Aluksi kai on hyvä kertoa, mistä oikeastaan on kyse noin pintapuolisesti. Recover Laboratory on immersiivisiä, monitaiteellisia teoksia työstävä ryhmä. Immersiivisyys tarkoittaa upottavaa: sitä, että teosta ei vain katsota, vaan koetaan, ja katsojan rooli on siis erilainen kuin esityksissä perinteisesti. Joy of Spleenissä on mukana myös vierailevia taiteilijoita.
Joyn voi kääntää iloksi. Entäpä spleen sitten? Sillä ei tässä viitata sisäelimeemme pernaan. Recover Laboratory on itse tiedotteessa määritellyt sanaa näin: ”Spleen (ranskaa) tarkoittaa modernille, etuoikeutetulle ihmiselle ominaista melankoliaa. Se on eräänlainen irrallisuuden, tylsyyden ja surun tunne; avuttomuuden ja tarkoituksettomuuden kokemista. Spleen on jatkuva ja pysyvä henkilökohtainen katastrofi, se on harmaa ja syvän sininen. Melkein musta, muttei kuitenkaan koskaan täysin.”
Minulta on jo kysytty, mitä esityksessä oikeastaan tapahtui. Kuvailu on haastavaa. Voisin toki kertoa yksityiskohtaisesti rumpalista, joka hakkasi vanhoja kattiloita, tyhjiä maalipurkkeja ja muita romuja ja taikoi niistä ajoittain niin mukaansatempaavia rytmejä, etten suinkaan ollut ainoa, joka intoutui hieman jammailemaan. Voisin myös kertoa tuorekelmuun kääriytyneestä miehestä läpinäkyvässä kopissa sanomassa, miten hänenkin olisi pitänyt lähteä ajoissa, ja siitä, miten mies yhtäkkiä tuli kopista ulos ja kipusi kallioseinälle. Tuossa tunnelissa astuttiin ajatuksia herättävään dystopiseen maailmaan, jossa hengittää voi vain hengityssuoja kasvoillaan.
Voisin kertoa valopäisestä vannenaisesta tai romuketjua raahanneesta rohkeasta kohtaajasta. Soittajasta, joka oli yhteydessä sokkeloisesti jonnekin, en ole ihan varma minne. Tai vaikka olennosta, joka pälyillen huuteli pihalla ilmoille asioita, jotka olivat jääneet sanomatta. Nyt nuo hellyttävän arkiset, haikean kipeät tai jopa aika järkyttävätkin lauseet kaikuivat synkkään iltaan.
Voisin kuvailla, kuinka näin eri väreissä hohtavia kiventapaisia esineitä, huoneen täynnä ilmalla täytettyjä jätesäkkejä ja toisaalta taas voimakkaan valon, joka piirsi dramaattisesti esiin minun varjoni.
Tunnelma ei kuvailuista kuitenkaan välity senkään takia, että Joy of Spleen on jo lähtökohtaisesti erittäin henkilökohtainen kokemus. Tunneleihin astutaan yksin, ja niissä on myös tarkoitus kulkea itsekseen, vaikka matkalla saattaa ohittaa muita katsojia.
Välillä esiintyjän tai esiintyjien yleisö koostuukin vain yhdestä ihmisestä. Mikä etuoikeus onkaan saada seurata taiteilijoita tällä tapaa! Minut yllätti se, kuinka esiintyjät todella kohtasivat minut kukin tavallaan. Tällainen uudenlainen katsojan ja esiintyjän välinen suhde sekä sen tutkiminen on myös yksi Recover Laboratoryn kantavista ideoista.
Varsinkin yhden esiintyjän katse tuntui rohkaisevalta ja mukavalla tavalla uteliaalta. Toki koin sen myös osin lievästi vaivaannuttavana, sillä en ole tottunut sellaiseen. Ennen kaikkea kohtaaminen oli kuitenkin jotain, jota olin tietämättäni kaivannut. Tuntui kummallisen hyvältä tulla nähdyksi ja olla turvallisesti hiljaisessa vuorovaikutuksessa tuntemattoman kanssa. Nähdyksi tulemisen tarve ja vastapuolena sen pelko taitavat toisaalta olla ihmiseen sisään rakennettuja ominaisuuksia.
Immersiivisten ja kokeellisten esitysten ystävät syttyvät varmasti Joy of Spleenille. Tämänkaltaisen teoksen ensi kertaa kokeville elämys voi olla hämmentävä, mutta esityksessä on niin paljon tulkintamahdollisuuksia ja tarttumapintaa, ettei se ole liian outo taiteen noviiseillekaan.
Haluan antaa katsojalle kuitenkin muutaman vinkin tämäntapaisten esitysten kokemiseen. Ensinnäkin uskalla ottaa aikaa ja kulkea rauhassa omassa tahdissasi. Viivy vaikka hetki pidempään kuin aluksi sopivalta tuntuisi. Minua harmittaa, että kiirehdin ensimmäisen tunnelin läpi, kun en kehdannut jäädä seisoskelemaan. Katsoin, että apua, tuoltahan tulee jo seuraava katsoja, pakko lähteä liikkeelle! Ei olisi ollut. Monesti immersiivisissä esityksissä esiintyjät ohjaavat katsojaa eteenpäin, mutta Joy of Spleenin jokainen saa kokea haluamassaan rytmissä.
Toiseksi heittäydy rohkeasti. Hae omaa paikkaasi esityksessä, katso samaa kohtausta vaikka vähän eri vinkkeleistä. Jos sinua kehotetaan laittamaan maski kasvoillesi, laita se. Kun sinua kehotetaan olemaan hiljaa esityksen ajan, toimi niin, vaikka välillä tuntuukin kummalliselta seistä hiljaa ventovieraiden keskellä. Älä turhaan ujostele jäädä seuraamaan kohtausta, vaikka olisitkin sen ainoa katsoja. Tutki rauhassa, mitä esiintyjän katseet, eleet ja ilmeet kertovat. Esitys on osin siksi niin voimakas, että pääset kokemaan sen yksilönä.
Teokseen on haettu innoitusta muun muassa renessanssimaalari Sandro Botticellin maalauksesta Venuksen syntymä ja ranskalaisen Charles Baudelairen runoista. Aiemmin Joy of Spleen on nähty Tukholmassa taidefestivaaleilla, Suomenlinnassa oli sen ensi-ilta Suomessa.
Putkahdin tunneleista reilun tunnin kiertelyn jälkeen ulos. Joy of Spleen oli ihana myös kokonaiselämyksenä. Vastaanotto oli lämmin ja avoin niin tunneleihin astuttaessa kuin niistä poistuessa. Katsojista pidettiin hyvää huolta.
Esityksen aikana koin kaikenlaista absurdia ja hassuakin, vinksahtanutta mutta ehdottomasti myös surumielistä ja kaunista. Jo historiallinen ympäristö itsessään tarjosi mielikuvitukselle virikkeitä ja silmille kiintoisaa nähtävää. Tuntui hyvältä vain olla läsnä, aistia ympäristöään ja seurata esiintyjiä. Harhailevat ajatukset rauhoittuivat. Ajantajuni katosi täysin, oli vain esityshetki eikä mitään muuta. Minulle kokemus olikin meditatiivinen ja mieltä hivelevä.
Joy of Spleen oli koettavana Suomenlinnassa 4.–5.11.2017 Viaporin kekri -tapahtuman yhteydessä. Esityksiä saattaa tulla lisää vuonna 2018, mutta päivämääriä ei ole vielä lyöty lukkoon. Tänä vuonna ryhmä toteuttaa kuitenkin vielä joitakin pienempiä esityksiä. Tietoa Recover Laboratoryn tulevista tapahtumista saa ryhmän kotisivuilta ja Facebook-sivuilta.
Työryhmä:
Recover Laboratory: Sofi Häkkinen, Miradonna Sirkka, Inna Huttunen
Esiintyjät: Iida-Liina Linnea, Hedda Liukkala, Aleksi Kinnunen, Samuli Kivelä, Miradonna Sirkka, Anna Kankila, Riku Nieminen
Tuottaja: Inna Huttunen / Recover Laboratory
Ohjaaja: Miradonna Sirkka
Set crew: Anna Pesonen, Inna Huttunen, Sofi Häkkinen
Taiteellinen johtaja: Sofi Häkkinen
Käsikirjoitus: Sofi Häkkinen, Riku Nieminen
Äänisuunnittelu: Samuli Kivelä, Otto Mikkonen, Aleksi Kinnunen
KULTTUURIKUURI 
Kuulostaapa upealta esitykseltä! Ja ihan mahtavaa, että näitä immersiivisiä esityksiä tuntuu ilmestyvän koko ajan enemmän. Laitan ryhmän muistiin ja seurantaan, tätä en tahdo toista kertaa missata.
TykkääTykkää
Moikka Linnea! Tämä oli kyllä tosi ihana! Uskon, että säkin tykkäisit. Lisää esityksiä saattaa tosiaan olla tulossa, ja odotan itse jo uusiakin produktioita. 🙂
TykkääTykkää