Eipä sitä joka ilta tule vedettyä koko pään peittävää mustaa huppua päälle ja jorattua niin ikään huppupäisten tuntemattomien kanssa Helsingissä Malmin kulttuurihistoriallisesti arvokkaalla lentoasemalla. Vielä erikoisemman illasta tekee se, että osa esiintyjistä on ajoittain aivan alasti eikä kosketustakaan karteta.
Paljon olen ehtinyt viime vuosina kaikenlaisia esityksiä kokea, mutta immersiivinen ja moniaistinen Anōnumos oli jälleen jotain aika uutta ja erilaista. Immersiivinen tarkoittaa siis sitä, että yleisö ei jää pelkästään katsojan rooliin, vaan on mukana esityksessä kokijana eli uppoutuu sen maailmaan.
Esityksen takana on 10 hengen työryhmä, joka koostuu taiteen ammattilaisista ja dj:stä. Heidän nimiään ei kuitenkaan ole paljastettu. Annan hetkeksi puheenvuoron heille:
”Nimettömien tekijöiden esitys hyökkää näkymätöntä valtaa vastaan. ’anōnumos’ ei paljasta tekijöitään, koska se ehdottaa maailmaa, joka ei perustu yksilöön. Teos hyökkää nimettömyydellä näkymätöntä sortoa, nimetöntä vallankäyttöä ja tuntematonta kauhua vastaan. Anonymiteetti purkaa olemassa olevia tottumuksia, avaa tilan uudelle tuntemattomalle saapua ja vapauttaa. Samalla anonymiteetti on leimallisesti myös terrorin ominaispiirre. Kun kauhun aiheuttavia tekijöitä ei tiedetä suurin kauhu syntyy tuntemattomuudesta – tuhosta, jolle ei löydy syytä. Anonymiteetissa on mahdollisuus suurimpaan hyvään ja epäitsekkyyteen sekä suurimpaan pahaan ja yhteisön tuhoon.”
Tämä on taas niitä teoksia, jotka kuulostavat helposti suoraan sanoen pähkähulluilta, jos keskittyy kuvailemaan sitä, mitä tavallaan ulkopuolisen silmin tehtiin. Toisaalta haluan jakaa senkin puolen esityksestä. Sitä ennen kuitenkin SPOILAUSVAROITUS: ÄLÄ LUE SEURAAVIA VIITTÄ KAPPALETTA, JOS OLET MENOSSA ESITYKSEEN. KANNATTAA KOKEA ESITYS ENNEN KUIN LUKEE SIITÄ.
No niin, sinua on varoitettu.
Mitäpä siis tein illan aikana? No, ainakin liikuin ja olin kosketuksissa muihin. Tanssin paljon, usein yksin, välillä jonkun kanssa. Hytkyin, tärisin, keho mukautui musiikin rytmiin. Kipitin rappuja ylös ja alas, kumarruin kulku kielletty -ketjun alta, kun niin kannustettiin tekemään. Käteeni tartuttiin, minua vedettiin mukaan kokemaan teoksen maailmaa. Välillä käteni ohjattiin toisen ihmisen käteen ja kuljimme monen ihmisen ketjuna eteenpäin. Olin kankaan ympäröimänä, astuin lähelle toista hahmoa. Silitin kehräävää olentoa, halasin rauhoittavan pitkän aikaa.
Astuin invavessaan, puin siellä olleelle huppupäiselle barbille mekon huppupäisen ihmisen kanssa ja ihmettelimme yhdessä (hänkin varmaan hymyssäsuin) vesisaavissa lilluneita huppupäisiä kylpyankkoja. Kirjoitin hiljaisen käytävän päässä rukouksen nimettömälle jumalalle. Minulle syötettiin portaiden pienellä ylätasanteella vaahtokarkkeja ja lakunarua ja syötin niitä myös toisille. Join pillillä juomaa.
Olin keskellä riehakkaasti liikkuvaa ihmisjoukkoa ja lopulta yllättäen yksi sen ytimen ihmisistä niin, että välillä vähän päätkin kolahtivat (onneksi hellästi) vastakkain. Joku hieroi niskavillojani nopein, itsevarmoin liikkein. Katsoin performansseja, joissa oli välillä mustiin pukeutuneita ja välillä taas alastomia ja lähes alastomia ihmisiä sekä köysi. Mietin, että valtaleikit sopivat hyvin illan teemoihin. Katsoin tanssia. Tanssin itse lisää, koska dj:n soittama musiikki suorastaan pakotti liikkumaan.
En kuullut yhtään sanaa illan aikana, mutta kuulin musiikin lisäksi erilaisia murahteluja, kehräystä sekä muita eläimellisiä ja mielenkiintoisia ääniä. Ihastelin kaunista historiallista rakennusta, joka näyttäytyi värivalojen sävyttämässä hämärässä aivan uudenlaisena. SPOILERIT LOPPUVAT TÄHÄN.
Jos on yhtään nähnyt teoksesta etukäteen kuvia, tuskin pääsee kovin pahasti järkyttymään esityksen aikana. Kaikille lipunostajille ja muille kiinnostuneille on välitetty myös huomautus, joka alkaa näin:
”Esityksessä on alastomuutta, seksuaalisesti virittyneitä kohtauksia sekä kontaktia tuntemattomien kanssa. Suurin osa näistä rajoittuu esiintyjiin, mutta osa on myös yleisön valittavissa esityksen aikana. Sinulla on koska tahansa oikeus kieltäytyä kontaktista. Tilassa on turvahenkilö, johon voit ottaa yhteyden jos haluat keskeyttää kokemuksen osaltasi.”
Aiemmin olen kertonut blogissa, miten olen nauttinut immersiivisissä teoksissa katseiden kohtaamisista. Nyt oli jännittävää, kuinka kaikki viestintä hoitui keholla. Hupuista näki yllättävän hyvin ulos, mutta muiden kasvoja ei silti erottanut ollenkaan. Koin vapauttavana mutta erikoisena sen, kun ei tarvinnut miettiä muiden tai omia katseita ja ilmeitä. Huput helpottivat siis heittäytymistä esityksen maailmaan ja loivat paitsi anonymiteetin myös turvallisuuden tuntua. Sitä muuttui osaksi kasvotonta porukkaa. Toki kasvojen peittäminen herätti myös toisenlaisia tuntemuksia – onhan se nyt kuumottavaa, kun ei tiedä, keitä ympärillä oikeastaan pyörii – mutta ne pysyivät minulla taka-alalla.
Sen sijaan oli todella rentouttavaa ja jopa terapeuttista päästää irti itsensätarkkailusta ja vain mennä, tehdä ja kokea. Vieraan ihmisen kosketuskin tuntui mukavalta ja luonnolliselta, sillä se oli hyväksyvää, arvostavaa ja rajoja kunnioittavaa, lopussa välillä myös aika riehakasta. Koin, että sain itse täysin päättää, mitä teen. Esimerkiksi halaamiseen ei painostettu, vaan tarjottiin mahdollisuus. Esiintyjät toivat kosketuksen luontevasti esitykseen.
Pakko kuitenkin mainita, että ennen esitystä ja sen alussa minua jännitti osin juuri teoskuvauksen ja -kuvien perusteella. Tajusin jännitykseni kunnolla oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun käteni ohjattiin esityksen alkupuolella toisen ihmisen käteen ja omani oli lämmin kuin mikä, vaikka hetkeä aiemmin näpeilleni oli ehtinyt tulla ulkona kylmä. Toisen ote oli kuitenkin mukavan rauhoittava ja jämäkkä.
Jännitystäni lisäsi ehkä myös se, että esityksen alku oli aika viipyilevä. Monet tuntuivat hakevan paikkaa isossa aulatilassa ja miettivän, mitä tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä. Kun sitten alkoi toden teolla tapahtua, osallistujille olisi voinut tehdä vielä selkeämmin selväksi, että lentoaseman eri kolkkia tosiaan saa tutkia rohkeasti. Vähän itsekin arastelin, kun en ollut aivan varma, miten ja millä säännöillä juuri tämä immersiivinen teos toimii. Samanlaista pohdintaa minulla on ollut aiemminkin upottavissa teoksissa.
Malmin lentoasema on myös yllättävän sokkeloinen rakennus. En ollut tajunnutkaan, miten monia käytäviä sen sisälle piiloutuu. Rappuja on kai ainakin kahdella puolen ja ympyrän muodossa kiertävältä yläkerroksen käytävältä pystyy kurkkaamaan alakerran aulaan.
Toisaalta olen ylpeä ja iloinen siitä, miten taiteen kokeminen on tuonut vuosien varrella lisää rohkeutta. Olen myös oppinut lisää niin minusta kuin maailmasta. Nyt lähdin mukaan, uppouduin ja annoin itseni kokea paljon. Tässäkin todella voi kehittyä! Oli myös älyttömän hienoa päästä jakamaan tällainen kokemus tuntemattomien ihmisten kera. Tuskin jokainen kiva kohtaaminen oli pelkästään näyttelijän kanssa. Oli mielenkiintoista, kuinka ei voinut aina olla varma, kuka on järjestäjien joukkoa ja kuka kokija.
Esitys päättyi siihen, kun yksi kerrallaan pölähdimme narikan kautta marraskuun kirpeään ulkoilmaan. Iso osa porukasta oli jo ehtinyt lähteä, kun astuin ulos. Jäljellä olleiden kanssa mietimme, että mitäs ihmettä tässä juuri tapahtuikaan. Taisimme jakaa saman positiivissävytteisen hämmennyksen. Kaikki tuntuivat kokeneen osin vähän eri asioita riippuen siitä, minne sattumalta päätyivät tai uskalsivat lähteä. Jotkut harmittelivat sitä, etteivät menneet ja tehneet tarpeeksi. Toisaalta siihen olisi varmaan kaivannut juurikin lisää kannustusta järjestäjiltä, varsinkin jos oli ensimmäistä kertaa tämänkaltaisessa esityksessä.
Pihalla heräsi myös kysymys siitä, mistä saisi tietoa tulevista immersiivisistä esityksistä. Hyvä vastaus osui silmiini myöhemmin samana iltana: ystäväni, taidealan ammattilainen Etiäinen on alkanut päivittää blogiinsa koontia esityksistä, jotka ovat paikkasidonnaisia tai upottavia. Siellä on jo myös Anōnumosista arvio, joka minusta havainnollistaa, miten eri tavoin immersiivisiä teoksia voi kokea.
Kulttuurikuurin aiemmat kirjoitukset jollakin tapaa immersiivisistä teoksista pääset puolestaan lukemaan vaikka tästä. Rajanveto erilaisten esitysmuotojen välillä on minusta välillä hankalaa, kun immersiivisyyden määrä ja ilmenemistavat vaihtelevat paljon teoksittain.
Anōnumos on ehdottomasti immersiivisten esitysten skaalan upottavimmasta päästä. Ulos astuttua tavallinen maailma tuntui kummalliselta.
Anōnumos oli kyllä ehdottomasti immersiivisten esitysten skaalan upottavimmasta päästä. Lentoaseman ovesta ulos astuessani ja vielä kotiovelle päästyäni oloni oli omituinen. Tavallinen maailma tuntui kummalliselta. Keho muisti yhä musiikin rytmin ja tanssiessa iholle nousevan lämmön, käteen tarttuvan käden sekä jalkojen vauhdin, kun kiirehdin portaita ylös. Mietin esitystä myös aivokemian kannalta: hyväksyvä kosketus ja toisaalta taas liikunta saavat kehon mielihyvähormonit virtaamaan. Esitykseen uppoutuminen antaa flow-kokemuksen, jossa kaikki tilanteen ulkopuolinen katoaa. Tällainen syvä läsnäolo on äärimmäisen rentouttavaa.
Esityksen teemoja puolestaan tuli mietittyä myös etukäteen, sillä pukukoodina yleisölle oli yksinkertainen pyyntö: häivytä persoonasi. Tulin aivan uudella tavalla ajatelleeksi sitä, mitä vaatteeni oikeastaan kertovat minusta, kun koetin etsiä jotain, joka kertoisi minusta ei mitään tai ainakin mahdollisimman vähän. Tehtävä oli hankala. Jos olisin ehtinyt, olisin käynyt ostamassa kierrätyskaupasta edullisen mustan hupparin, koska se tuskin kertoisi minusta mitään.
Teemojen ilmentymistä ja käsittelyä itse esityksessä mietin muuten syvemmin vasta nyt, kun erikoisen olon vahvimmat aallot alkavat tyyntyä. Tänään olen pohtinut muun muassa sitä, miten suhtaudun alastomuuteen ja seksuaalisuuteen esityksissä, sekä taiteen rajoja ja mahdollisuuksia, persoonan ilmentämistä ja häivyttämistä, kosketusta ja sen kokemista sekä kasvottomuuteen liittyviä kysymyksiä.
Jos pitäisi yhdellä lauseella summata kokemukseni: oli todella outoa mutta myös erittäin antoisaa ja kivaa. ”Tavallinen maailma” tuntuu edelleen esityksen jäljiltä vähän hassulta.
Anōnumos Malmin lentoasemalla Helsingissä la 2.12.2017 asti. Suositusikäraja 16 vuotta. Liput 20 e, jos niitä on vielä jäljellä. Kesto pari tuntia. Lisätiedot teoksen Facebook-sivuilta ja -tapahtumasta. Tämän kirjoituksen pääkuva on peräisin nimettömiltä järjestäjiltä.
Koin esityksen ke 29.11. Kiitos nimettömälle taiteilijaryhmälle kutsusta ja vapaalipusta!
KULTTUURIKUURI 
Voi ryönä, mä en käynyt pääsy kielletty -kylttien takana! Tai invavessassa! Olisipa ollut kiva, jos ns. sallitut tilat olisivat olleet jotenkin merkittyjä tai olisi ollut joitain suuntaviivoja. Nyt tekisi melkein mieli mennä uudestaan. Hieno kokemus joka tapauksessa ja kosketus tosiaan pakottamatonta, tykkäsin!
TykkääTykkää
En mäkään olisi noihin siis ihan omin nokkineni osannut mennä. Lähdin mukaan, kun kädestä pitäen vedettiin.
Sallittujen ja kiellettyjen tilojen selkeä merkkaaminen olisi kyllä hyvä kaikissa tämäntyyppisissä esityksissä. Samaten minusta aika usein yleisö saa turhan epämääräiset ohjeet eikä siksi välttämättä saa esityksestä niin hienoa kokemusta kuin voisi saada. Kun immersiiviset esitykset ovat kaikki vähän erilaisia ja useimmille katsojille varmaan myös aika uudenlaisia kokemuksia, olisi hyvä, jos enemmänkin opastettaisiin.
TykkääTykkää
Olen sitten vaan haahuillut huonossa rytmissä, kun ei tullut kädestävetoja sopivasti. Mutta joo, just näin! Selkeästi voisi sanoa, että avaa ovia / tutki tiloja tai olisi vaikka jotain suht huomaamattomia merkkejä, joita voisi seurata.
Olen muuten tuossa ylimmässä porraskäytäväkuvassa 😀
TykkääTykkää
En ole minäkään uskaltanut mennä kylttien taakse. Voi pahus! 😦
Esityksestä sen verran, että en ole ikinä halannut niin monta alastonta naista yhden illan aikana!:) Alku oli aika sekava, kun ei oikein ollut varmuutta siitä, mitä pitää ja voi tehdä. Mutta kun musiikki muuttui reivi-musiikiksi, silloin ei ollut enää epäillystäkään siitä, että, hei, nyt reivataan!
Kasvoton ja persoonaton olo auttoi heittäytymään täysillä mukaan, sillä kukaan ei tiennyt kuka sinä olet, minkä näköinen ja ikäinen olet ja oletko kaunis taikka ruma … Koskettelu ja halailu saivat olon tevetulleeksi, saivat tuntemaan ympäröivien ihmisten hyväksyntää, että ok, sinä olet tässä ja nyt ja sinulla on siihen oikeus. Niin kuin ylempänä artikkelissa tuli jo sanottua, niin huput päässä saivat sen ainaisen sisäisen sensuurin poistettua ja sen myötä tuli vapauttava ja melkeinpä euforinen fiilis kun uskalsi tehdä asioita, joita ei yleensä anna itsensä tehdä.
Koko tapahtumasta on jäänyt lämmin fiilis esiintyjiä ja koko tapahtumaa kohtaan. Hei lisää tällaisia tapahtumia!
TykkääTykkää
Heippa Ikke! Onpa mukavaa, kun tulit kertomaan kokemuksestasi. 🙂 Hyvin monelta osin tutulta kuulostaa, mutta minä en tainnut halata ketään täysin alastonta. En tosin muista kyllä karkuunkaan juosseeni, eli ei tainnut vain sattua minun kohdalleni.
Kiva myös kuulla, että sinullekin jäi lämmin fiilis. Toivotaan, että jotain tämäntyyppistä tulee vielä jatkossa lisää. Ainakin Anōnumosin loppuviikon esitykset on myyty loppuun eli ihmiset ovat selkeästi kiinnostuneita ja haluavat osallistua, mikä varmasti osaltaan kannustaa tekijöitä luomaan lisää tällaisia uudenlaisia juttuja.
Tervetuloa jatkossakin lukemaan ja kommentoimaan! 🙂
TykkääTykkää