”Elokuvat ovat täynnä kiehtovia tarinoita, ikimuistoisia hahmoja ja suuria tunteita. Mitä jos sinä voisit olla osa elokuvaa?”
Korjaamo ja Amos Anderssonin hallinnoima Bio Rex toivat Helsingin Juhlaviikoille Englannista konseptin, joka äkkiseltään kuulostaa mahdottomalta. Ennakkotekstissä Salakinosta kerrottiin, että näytöksissä ei vain katsota elokuvaa valkokankaalta, vaan päästään jollain tasolla sukeltamaan elokuvan maailmaan livenä: ”Astut sisään toiseen todellisuuteen, jossa saatat kohdata elokuvasta tuttuja hahmoja tai joutua keskelle yllättäviä juonenkäänteitä. Näytöksissä on mukana näyttelijöitä ja esiintyjiä…”
Kulttuurikuurin Meri ja Etiäinen-blogin Eero sukelsivat rohkeasti Salakinoon silmikot silmillään, ja nyt on aika kuulla kaksikon kokemuksista.
Eero / Etiäinen: Millaista kokemusta odotit, Meri?
Meri / Kulttuurikuuri: Olen käynyt aika monissa erilaisissa immersiivisissä esityksissä. Odotin vahvaa heittäytymistä elokuvan maailmaan ja sävähdyttäviä elämyksiä. Kaikki illasta saamani tieto lupaili mystistä, loistokasta ja tyylikästä iltaa. Pukukoodiin kuului myös silmikko tai muu naamio, mikä tietysti lisäsi salaperäisyyden tuntua. Työryhmäkin oli tuttu ainakin alkuvuonna 2017 sykäyttäneestä immersiivisestä 13. tunti -esityksestä. Entä sinä, mitä odotit?
Eero: Olen käynyt hyvin monenlaisissa osallistavissa ja immersiivissä esityksissä – ja luon niitä itsekin. Oletin, että ennen elokuvan näytöstä on jonkinlainen introilu, jossa liikutaan aulatilassa. Oletin myös, että elokuvan aikana tapahtuu ympärillämme myös näyteltyjä osuuksia ja että elokuva keskeytetään välillä ja muutumme katsojan roolista kohtauksen kokijan rooliin. Odotin suurella mielenkiinnolla, onnistuuko tällainen eri taiteenlajien ja kokemusmuotojen yhdistäminen. Että pyritään upottavuuteen, mutta tiputaanko sittenkin eri kerrontamuotojen väliseen kuiluun?
Minussa valittu elokuva synnytti voimakkaita mielikuvia: Eyes Wide Shut on jättänyt allekirjoittaneen psykosfääriin diakokoelman punahehkuista hekumallisuutta, salakultin naamioita ja kylmäävää alastomuutta.
Meri: Hmm. En ollut nähnyt elokuvaa ennen ainakaan alusta loppuun, ja sen maailma oli varsin uusi. Esityksestä sai varmasti enemmän irti, jos tunsi leffankin.
Eero: Salakino vastasi odotuksiani melko paljon, mutta yllätyin siitä, että elokuva katsottiinkin alusta loppuun ja esiintyjät vain välillä ilmestyivät katsomon laidoille hetkeksi ”rikastamaan” kohtauksia. Etenkin jäin odottamaan jotain loppuhuipennusta elokuvan katsomisen jälkeen, mutta sellaista ei tullutkaan.
Meri: Odotukseni olivat itse asiassa aika samantapaiset kuin sinulla. Ilta kyllä alkoi hienosti. Lähes kaikki vieraat (eli yleisö) olivat noudattaneet pukukoodia, ja isäntäväki oli oikein ystävällistä ja vastaanotto lämmin. Tunnelma kuitenkin tuntui koko illan ajan odottavaiselta, mutta sellainen tunteita säväyttävä ja koko kehoa ravisteleva huipennus jäi sitten väliin.
Eero: Koin samoin. Ilta alkoi upeasti ja tehokkaasti jo ulko-ovelta, jossa lasivitriinissä kiemurteli tanssija ja illan isäntä oli ottamassa meitä ”vieraita” vastaan. Hän teki luontevan roolityön esiintyen puolituttunamme. Oli uskomatonta, miten hienosti ihmiset olivat pukeutuneet ja miten nopeasti seurapiiritunnelma näytti tarttuvan paikallaolijoihin pukujen, maskien, swing-musiikin ja tunnelmavalaistuksen avulla. Paikalla oli myös monia näyttelijöitä, ja osa näyttelijöistä oli maskeissa kuten yleisökin, joka hämärsi fiktion ja faktan rajoja, aivan kuten jälkitotuudelliselle ajalle kuuluukin. 🙂
Meri: Olin silti suoraan sanoen vähän pettynyt illan päätteeksi. En uponnut elämykseen oikein kunnolla missään vaiheessa, ja minusta tuo elokuvan aikainen esiintyminen oli aika laimeaa. Olisin kaivannut rohkeampaa otetta ja sitä, että muu osuus olisi oikeasti syventänyt myös elokuvakokemusta. Alkava flunssa ja työviikon jälkeinen väsymys tosin varmaan myös vaikuttivat fiiliksiini. Pimeässä elokuvasalissa alkoi auttamatta ramaista, varsinkin kun alkuillan innostunut jännitys hiipui pois. Hienot puitteet oli kyllä!
Tämäkin esitys olisi ehkä hyötynyt siitä, jos ”yleisöä” olisi ohjeistettu vähän siitä, miten kaikki toimii. En ole ihan varma, huomasivatko kaikki kulkea ympäriinsä ja tutkia kovinkaan paljon paikkoja. Olisin myös kaivannut enemmän selkeitä isoja kohtauksia. Nyt monessa paikkaa tuntui tapahtuvan vähän jotain, mutta jokin suurieleisempi olisi ollut minusta mukavaa myös. Loppupuolellahan juuri ennen elokuvasaliin siirtymistähän sitäkin kyllä koettiin.
Eero: Totta turiset. Sanoisin että muodoltaan Salakino oli lähinnä larppia, jossa osallistujat ”näyttelivät” itseään osallistumassa seurapiireihin. Tämä oli mielestäni toimivaa, mutta sitten tuntui, ettei yleisessä tilassa tapahtunut riittävästi. Tässä vaiheessa aloin sitten tutkimaan, ja jossain puheessa minusta rohkeuteen kannustettiinkin, joten otin sellaisen vähän jamesbondmaisen seikkailijan roolin. Tämä oli palkitsevaa: pääsimme sisustettuihin sivuhuoneisiin ensimmäisten joukossa. Ja kohokohtani oli se, kun huomasin että yhdellä ovella oli portinvartija, jonka taakse pääsi vain salasanalla. Tekeydyin sitten erään seurueen osaksi heidän huomaamattaan ja kuljin heidän vanavedessään sisään, vaikka en tiennytkään salasanaa. Aika agentti, eikös!
Harmi kyllä huoneessa en kuitenkaan saanut kiinni mistään juonenpäästä. Siellä oli joitakin vihjeitä, joiden tulkitsin johtavan huonepakopelimäisen arvoituksen äärelle, mutta sitten selvisi, että nämä ”vihjeet” taisivat olla vain mielikuvitukseni tuotetta. Ja sitten kaksi näyttelijää tulikin sisään. Nainen tervehti minua ja mies kaatoi toiselle katsojalle lasillisen. Sitten he esittivät mustasukkaisuutta sisältävän kohtauksen huoneessa immersiivisen teatterin tyyliin, ikään kuin emme yhtäkkiä olisikaan olemassa. Kohtaukset siis vaihtelivat larppauksen ja immersiivisen teatterin välillä, mikä rikkoi kokemukseni jatkuvuutta.
Meri: Koin yhden hyvin yllättävän hetken. Menin erääseen tilaan, jossa oli kaksi ihmistä lisäkseni. Luulin alkuun, että toinen heistä on katsoja siinä missä minäkin, mutta sitten paljastui pikkuhiljaa, ettei niin tainnutkaan olla. Olisin kaivannut lisää tuollaisia yllättäviä hetkiä.
Olit siis nähnyt Eyes Wide Shutin aiemminkin. Syvensikö Salakino elämystäsi? Herättikö se kenties huomaamaan jotain uutta?
Eero: Elokuvan olen nähnyt noin viisitoista vuotta sitten, joten monet yksityiskohdat olivat jo häipyneet mielestäni. Olikin mielenkiintoista, kun vanhat synapsit alkoivat napsua ja yhdistää live-hahmoja elokuvan hahmoihin. Mielestäni Salakinon konsepti on toimiva, jos se jollain lailla kommentoi elokuvaa ja tuo siihen uutta näkökulmaa. Takahuoneen ruutuvihkossa oli joitakin kysymyksiä Me too -kampanjaan liittyen… siinä en oikein osannut yhdistää niitä mihinkään. Silti tämä kesy ja huomaamaton viittaus kamppikseen nousi kuitenkin mieleeni elokuvan aikana.
Eyes Wide Shutissa esiintyvät naiset on nähty miehisen pupillin läpi. Naisen vartalo on korostetun esineellistetty elokuvan kuvastossa. Naisen seksuaalisuus on suurin mysteerin ja pelon aihe. Mielestäni tämä on ollut Kubrickin tavoite, ja hän on sinällään onnistunut teeman kuvauksessa. Tämä viittaus Me too -kamppikseen ja ylipäänsä sen kyseenalaistaminen, millainen elokuvien naiskuva yleensä on ollut ja on vielä nykyäänkin, oli minusta rikastuttava asia Salakinossa. Että eikö ole ongelmallista, että niin suuri osa ohjaajista on miehiä? Ja voisiko jotain tehdä sille, että isoimmista elokuvatuotannoista vain noin joka kymmenennessä on naispäähenkilö?
Meri: Minustakin elämys oli joka tapauksessa positiivinen, vaikka tietynlaista runsautta jäikin uupumaan – juuri sitä, että olisi tapahtunut enemmän. Minulle jäi myös hyvin hajanainen kuva siitä, mitä oikeastaan olisi voinut löytää: puhuttiin palapelin paloista ja vaikka mistä, mutta en onnistunut pääsemään tai sattumaan niin moneen paikkaan, että olisin voinut rakentaa mysteeristä mitään kokonaiskuvaa.
Me too -viittaukseenkaan en erityisesti tajunnut kiinnittää huomiota. Enemmän taisin tutkia salaliittoteorioita Illuminatista ja vastaavista. Pääsin nimittäin mielenkiintoiseen takahuoneeseen, jossa tosin meni vähän hihittelyn puolelle kaikki. Ehkä juuri tietty tempoilu larppauksen ja immersiivisen teatterin välillä tosiaan tuntui oudolta.
Eero: Erityisen kummallista oli mielestäni se, että esimerkiksi jazz-baarissa oli pitkiä kohtauksia, joissa näyttelijät kuiskivat keskenään jotain salaisuuksia, mutta kukaan yleisöstä ei voinut kuulla mitä he sanoivat. Silloin mietin, että pitäisikö minun immersiivisen esityksen tyyliin painaa pääni aivan heidän viereensä. Mutta minähän olin larpissa, ei niin voi tehdä kenellekään, hehän vain kummeksuisivat että mikä hyypiö olen!
Meri: Toisaalta tämä olikin tietääkseni ensimmäinen kerta, kun Suomessa tällaista järjestetään. Seuraavalle kerralle toivoisin rohkeampaa ja ravistelevampaa otetta, vaikka toki tämä näinkin oli varmaan ensikertalaisille erilainen kokemus. Bio Rexin tilat, upeat kanssajuhlijat ja hieno tunnelma lumosivat.
Eero: Minä sanoisin, että Salakinon konseptista saisi toimivamman kärkevöittämällä sitä johonkin näistä suunnista, riippuen tietysti elokuvasta: 1) Tehdään immersiiviseen näyttelytyyliin salaisuuksien ja salasuhteiden verkko, jota yleisö seuraa ”haamuina”. 2) Tehdään larp, jossa on tapahtunut vaikkapa rikoksia, joita sitten aletaan selvittää mysteerejä ratkomalla tai huonepakopelimäiseen tyyliin. 3) Ja mieluiten näiden lisäksi temaattisesti tuodaan vanhaan elokuvaan uusi näkökulma.
Salakino: Eyes Wide Shut -näytökset järjestettiin Lasipalatsin Bio Rexissä perjantaina 24.8. ja lauantaina 25.8.2018. Salakino oli osa Korjaamo Kinon ohjelmaa.
Tämän kirjoituksen pääkuvan kuvaaja: Juuso Koivisto. Kiitokset Korjaamolle vapaalipuista esitykseen!
KULTTUURIKUURI 