Seuraavat 500 vuotta on haastava jännitysnäytelmä isoista teemoista

Huoneen nurkassa on vesiautomaatti. Ympärillä on harmaata seinää, katto ja lattia loistavat valkoisina. Valot luovat rytmiä tilaan. Keskellä on tuoli, jossa istuu hän, jota kuulustellaan. Vai kuulustellaanko? Rikostutkintahan tässä on meneillään, mutta mikä on rikos ja kuka on syyllinen?

Jotain hirveää on tapahtunut. On ollut verinen koiratappelu ja jokin vielä verisempi tapahtuma, mutta alkoiko kaikki jo ennen sitä, puutarhajuhlista vai kenties kirjastosta? Squash-kentältä vai tennistäkö pelattiin?

Espoon Kaupunginteatterissa nähdään tänä syksynä Paavo Westerbergin moderni draama Seuraavat 500 vuotta, joka käsittelee perisyntiä ja syyllisyyttä – ja monta muuta monisyistä ja suurta teemaa.  Blogin alkuaikoina olisin ollut aivan pihalla. Nytkin olin melkoisen pihalla, mutta se ei haitannut. Seuraavaksi yritän perata kokemusta sanoiksi.

Paavo Westerberg on yksi Suomen tunnetuimmista näytelmäkirjailijoista ja ohjaajista. Seuraavat 500 vuotta on ensimmäinen näytelmä, jonka hän on kirjoittanut ja ohjannut Espoon Kaupunginteatteriin.

Kuten heti alusta kävi selväksi, teos on haastavaa katsottavaa. Eniten esityksestä saanee irti katsoja, jolla on laaja yleissivistys ja joka tuntee hyvin evankelis-luterilaisen kirkon historiaa ja opinkappaleita. Toisaalta rikostrillerinä Seuraavat 500 vuotta myöhemmin kiinnostanee heitäkin, joilta osa intertekstuaalisista viitteistä menee ohi ja joille abstraktit pohdinnat ovat hieman liikaa. Esityksessä on paljon puhetta, mutta enpä muista milloin olisin seurannut pelkkään puheeseen nojaavaa esitystä näin uppoutuneesti.

Vahvan jännitteen syntymisestä ja säilymisestä ovat hyvin pitkälti vastuussa näyttelijät. Hätkähdyttävän intensiivinen Eero Aho pitää katsojan näpeissään läpi pitkän monologin, jossa hän vain luettelee asioita asioiden perään. Aho tulkitsee ristiriitojen repimää roolihahmoaan syvästi mutta hienovaraisesti. Samalla silmäni aukesivat sille, että hei, tämän näyttelijän roolitöistähän olen tosiaan pitänyt aiemminkin. Ria Katajalle olisin toivonut monisyisempää roolia. Carl-Kristian Rundmanin hahmo puolestaan ei sorru ainakaan yllätyksettömyyteen.

Esitys yhdistää ja asettelee kiehtovasti vastakkain arkisen pientä ja merkittävän suurta. Henkilöhahmot ovat nimineen perusvirtasia, mutta heidän toimensa muuttavat monien maailmaa. Saunavuorosta päästään pohtimaan teemoja, jotka ovat askarruttaneet ihmisiä jopa vuosituhansien ajan. Pahuus, syyllisyys, uskonto, perisynti, rehellisyys ja sen puute… Huh huh. Väliin ripotellaan kuivahkoa huumoria, joka välittyy muun muassa Katajan esittämän tiukan kuulustelijan äänensävyistä ja ilmeistä.

Suomen kielestä ja kielen merkityksistä kiinnostuneille näytelmässä aukeaa oma tasonsa. Samaten yhtenä ainesosana pyöritellään muistin luotettavuutta: sitä, mitä haluamme muistaa, mitä muistamme ja mitä kerromme muistavamme. Lavalle tuodaan myös ajatuksia eletystä ja elämättömästä elämästä, selvistä käännekohdista ja toisaalta myös niistä mitättömän oloisista hetkistä, jotka myöhemmin katsottuna muuttivatkin kaiken. Katsoja saa pysyä tarkkana koko ajan, mutta kerroksia jää helposti silti kuorimatta.

Tekijäkaarti antaa katsojille tulkintaohjeita käsiohjelmassa ja teoskuvailussa. Varsinkin avecini olisi kaivannut niitä vielä lisää. Oikeastaan ongelmana on kuitenkin se, että erilaisia ainesosia ja näkökulmia on liikaa. Esitys aukeaa paikoittain, mutta kokonaiskuva säröilee. Väliajalla sanoin ääneen, että toisen puolikkaan aikana kaikkeen tulee varmasti lisää selvyyttä ja erinäisiä langanpätkiä keritään yhteen. Ehei. Väliajan jälkeen koko keitos muuttuu toki sakeammaksi, mutta edelleenkin on hankala hahmottaa, mikä näytelmän perimmäinen viesti on. Esityksen loppu ikävä kyllä kompastuu yllättävästi kliseisyyteen.

Esityksen aikana päähäni tuntuu pulpahtelevan jatkuvasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mikä erilaisten valojen merkitys on? Onko valvontakameran kuva vertaus Jumalalle, joka tarkkailee ihmisiä maan päällä, vai lähdinkö jo liian kaukaisille teille? Ratkotaanko tässä oikeaa rikosta vai vertauskuvaa? Ovatko kaikki hahmot oikeita ihmisiä vai jonkun päänsisäisiä ääniä?

Kuka on syyllinen ja kuka määrittelee, kuka on syyllinen? Mistä kaikki paha sai alkunsa? Millainen on kunnollinen ihminen nyky-yhteiskunnassa? Sitä pitäisi joogata, tehdä osansa kotitöistä, olla rakastava isä ja puoliso, loistaa työelämässä ja pistää rahaa hyväntekeväisyysjärjestöille. Näin ainakin yksi näytelmän syytetyistäkin luettelee tekevänsä. Mutta mikä merkitys on näillä hyveillä, jos on tehnyt jotain oikein pahaa? Mitä kysymyksiä kysymme, mitä jätämme kysymättä, ja mihin kaikki se johtaa?

Visuaalinen ilme on sopivan pelkistetty, jopa kliininen, ja loppuun asti mietitty. Lavasteita ei juuri tarvita. Seinille heijastetut kuvat ja niiden liikuttelu luovat yksinkertaisen tehokkaasti tunnelmaa, ja valaistuksella on tärkeä osa. Seinien avautuvat osiot ovat hyvä keksintö, ja niitä hyödynnetään säästeliään tehokkaasti. Musiikkia on sopivasti juuri niissä kohdin, joissa se tiivistää tunnelmaa. Koska esityksessä on sanallista sisältöä niin valtavasti, olisi ulkoinen rönsyily ollut jo liikaa.

Revontulihalli on kuin luotu esitystilaksi juuri tähän näytelmään. Yleisö istuu puolikaaressa näyttämön ympärillä. Tila on varsin matala, mikä lisää intiimiä tunnelmaa. Näyttelijät puhuvat langattomiin mikrofoneihin. Ainakin alussa kuulustelijan ääni olisi voinut kuitenkin olla kovemmalla, sillä sitä piti jo toisella penkkirivillä kuunnella aika tarkkaavaisesti. Muuten pidin kovasti tilasta. Espoon kaupunginteatteriin hurauttaa muuten Helsingin Kampista kymmenessä minuutissa. Busseja menee käytännössä koko ajan.

Seuraavat 500 vuotta on yllättävän haastava teos isolta teatterilta, jolta odotin jotain turvallisempaa ja perinteisempää. Toisaalta olen nykyään enemmän juuri haastavien esitysten perään. Varsinkin filosofisten pohdintojen ystäville esityksellä lienee runsaasti annettavaa.

Seuraavat 500 vuotta Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa (Revontulentie 8) Tapiolassa la 2.12. asti. Liput 36/33/18 e. Ikäsuositus yhdeksäsluokkalaisista ylöspäin. Kesto 2 h 15 min sisältäen yhden väliajan. Lisätiedot ja liput teatterin kotisivuilta.

Kävin avecin kanssa katsomassa kantaesityksen ke 20.9.2017. Kiitokset Espoon Kaupunginteatterille kutsuvieraslipuista! Tämän kirjoituksen pääkuvassa kävelee Eero Aho ja seinille heijastettuna näkyy Carl-Kristian Rundman, kuvaaja: Stefan Bremer.

Esityksen työryhmä:

Teksti ja ohjaus Paavo Westerberg
Rooleissa Eero Aho, Ria Kataja ja Carl-Kristian Rundman
Dramaturgi Jukka Viikilä
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Ville Seppänen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Valokuvat Stefan Bremer / Andreas Janett
Traileri Timo Teräväinen ja Matti Helariutta