Suosikkikirjailijan tuskastuttava romaani ja muita lukukokemuksia

Mitä tehdä, jos suosikkikirjailijan uusin romaani tekisi mieli jättää kesken? Muun muassa se selviää Kulttuurikuurin kirjakirjoituksesta nyt! Tässä alkuvuoden lukupinostani kolme teosta: kaksi romaania ja yksi sisustuskirja. Jokainen arvio alkaa kustantajan kuvauksella teoksesta, minkä jälkeen kerron sitten omasta lukukokemuksestani ja ajatuksistani. Kunkin kirjan nimeä klikkaamalla pääsee puolestaan suoraan kustantamon sivuille. Lopuksi olisi todella mukavaa kuulla myös teidän lukukokemuksistanne vaikkapa suoraan kommenttikentässä! Aloitetaan kaikista kinkkisimmällä arviolla.

pulkkinen.jpg

Paras mahdollinen maailma, Riikka Pulkkinen, Otava 2016

Kustantajan kuvaus teoksesta: ”Mitä tapahtui Berliinissä yli 20 vuotta sitten? Väkevä romaani äidistä joka on tehnyt peruuttamattoman virheen, isästä joka ei löydä tietä ulos surustaan ja tyttärestä jolle muistaminen on liian kipeää. Teatterikorkeakoulusta valmistunut Aurelia on saman ikäinen kuin vapaa Eurooppa: hän on syntynyt Berliinin muurin murtumisen päivänä. Nyt Aurelia on läpimurtonsa kynnyksellä, kun kulttiohjaaja on kutsunut hänet näytelmänsä päärooliin. Samaan aikaan Aurelian isä makaa sairaalassa puhumattomana. Äidin toistuviin soittoihin Aurelia ei suostu vastaamaan. Mitä isä ehti kertoa ennen sairauskohtaustaan? Ja kuka kulkee Aurelian kannoilla ja tietää kaikesta enemmän kuin hän itse?”

Arvio: Voi kääk, tätä arviota on hankala kirjoittaa. Riikka Pulkkinen on aiemmilla romaaneillaan noussut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Pulkkisen Raja-esikoisen taisin lukea lähes yhdeltä istumalta. Totta ja Vieras tarjosivat myös hienot, mielenjäävät lukukokemukset. Tämä uusin taas… hmm… apua! Paras mahdollinen maailma on saanut kovasti ylistystä kriitikoilta, joten tartuin siihen siksikin suurin odotuksin. Ensimmäiset sivut kuitenkin kuluivat hitaasti. Lopulta tarina alkoi vetää, mutta pakko myöntää: tämä kirja olisi jäänyt minulta kesken, jos en olisi pyytänyt sitä kustantajalta juuri blogiani varten. Pulkkisen aiemmissa teoksissa ihastuttanut kirjoitustyyli tuntui nyt itsetarkoitukselliselta. Kielikuvat vaikuttivat teennäisiltä ja siltä, että olen kuullut ne jo. Kaikki oli jotenkin aivan liian ylevää ja hidastempoista.

Yksi iso ongelma oli se, että en pitänyt yhtään kirjan päähenkilöstä. Nuori näyttelijätär Aurelia suorastaan ärsytti minua, koska hän vaikutti kovin täydelliseltä ja aika kliseiseltä myös. Normaalin arjen sijaan hän tuntui elävän jatkuvasti jotakin ihmeellistä aikaa, jossa kaikki on koko ajan syvällistä. En löytänyt minkäänlaista samaistumispintaa, vaikken ole paljoa päälle kolmenkymmenen. Hänen äitinsä tarina puolestaan oli jollakin tapaa inhimillisempi ja elävämpi. Teoksen aihe on toki koskettava ja juonikin sinällään varsin toimiva. Pulkkinen osaa yhä taitavasti luovia eri aikatasoilla, ja Euroopan lähivuosikymmenien historiasta ja Berliinistä kiinnostuneelle teos on tietysti omiaan. Joissakin kirja-arvioissa romaania on avattu varsin paljon, mutta en halua pilata keneltäkään yllätyksiä ja sitä iloa, jota palapelin palojen kokoamisesta hiljalleen parhaimmillaan syntyy.

Yllätyin suuresti siitä, että Paras mahdollinen maailma osoittautui minulle lähinnä tuskastuttavaksi luettavaksi. Voisin silti suositella tätä muille, sillä veikkaan monen muun saavan tästä paljon minua enemmän irti.

MielikuvitusPoikaystava_3_1Mielikuvituspoikaystävä, Henriikka Rönkkönen, Atena 2016

Kustantajan kuvaus teoksesta:Mielikuvituspoikaystävä kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää. Henriikka Rönkkösen tarina etenee säädöstä toiseen ja sydänsurusta uuteen ihastumiseen. Matkalla tavataan nännikarvamies, steriili mies ja pienimunainen mies ja pohditaan sinkkuelämän peruskysymyksiä: Mitä iloa dildosta voi olla? Miksi flippaaminen on suomen kielen tärkein sana? Minkälaisia ovat seurustelevien neuvot sinkuille? Miksi ei koskaansaa stalkata? Hervottoman ronski opus karistaa sinkkuelämästä glitterin ja muistuttaa, että jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla oma mielikuvituspoikaystävä.”

Arvio: Suosittua sinkkublogia kirjoittava Henriikka Rönkkönen on minusta kaikkien sinkkujen sankari monella tapaa. Hän kertoo suoraan niistäkin asioista, joista muut eivät kehtaa. Rönkkösen esikoisteos rullaa vetävästi eteenpäin ja on virkistävän suorasukainen, häpeilemätön ja napakka. Jos tykkäät Rönkkösen blogista, pidät aivan varmasti myös tästä kirjasta. Teos ei kuulemma suoraan kerro kirjoittajansa elämästä, vaan yhdistelee eri ihmisten kokemuksia, mutta väistämättä sitä tulee luettua omaelämäkerrallisena.

Pohjavire on yllättävän vakava rempseästä kirjoitustyylistä huolimatta. Aika paljon huomiota saa päähenkilö-sinkkunaisen kipuilu itsensä kanssa ja henkinen kasvu. Päähenkilö kokee rankkoja asioita. Jos siis halajat ainoastaan kepeää lukukokemusta, ei tämä teos sellaista tarjoa, vaikka nauraakin saa. Jäin ehkä kaipaamaan vielä syvempää tasoa ja jotain, mikä olisi todella tökännyt ajatuksiani tuoreisiin suuntiin.

Olen ehtinyt aikuisiässä sinkkuilla useamman vuoden, ja tunnistin kyllä teoksesta omaa elämääni myös. Toisaalta vapaana elämisen (huomaa tietoinen sanavalinta minulta) hyvät puolet eivät mielestäni päässeet riittävästi esiin. Niin Mielikuvituspoikaystävä kuin Sinkkuelämää-tv-sarjakin kuvaavat sinkun eloa hyvin seksikeskeisesti, ja Bridget Jonesillakin tuntuu olevan koko ajan haku päällä. Tyytyväisiä sinkkuja, joiden ajatukset eivät pyöri jatkuvasti vain potentiaalisten kumppanien ja oman elämäntilanteen ympärillä, taas näkee mediassa aika harvoin. Suosittelen teosta silti lämpimästi niin muille sinkuille vertaistueksi kuin parisuhteessa eläville valottamaan sitä, millaista sinkkuelämä voi olla – ja sitä, miksi aika harva sinkku kaipaa mitään hyvää tarkoittavia neuvoja.

redirect.aspK niin kuin koti, Heli Thorén ja Ulla-Maija Lähteenmäki, Moreeni. 4. painos 2017.

Kustantajan kuvaus teoksesta: ”60-luvun kerrostaloasunto, 1900-luvun alun hirsitalo, uutuuttaan kiiltävä rivitalon pääty – kaikki kodit ansaitsevat yksilöllisen otteen sisustukseen. K niin kuin koti -teos esittelee kymmenen suomalaista kotia, joissa näkyy asukkaiden oman käden jälki. Kirjassa ei ihailla kliinisen siistejä, stailattuja luksushuoneistoja, vaan tavallisten ihmisten rakkaudella ja omalla rahalla sisustamia koteja, joissa eletään nauttien kenen tahansa ulottuvilla olevista asumisen ideoista ja yksityiskohdista. Kirja jakautuu kymmeneen lukuun, joista jokaisessa esitellään yksi koti, perehdytään yhteen teemaan ja annetaan asiantuntijan laatima muistilista, mihin kannattaa kiinnittää huomiota.”

Arvio: Olen pikkuhiljaa innostumassa sisustuskirjoista. Tässä kirjassa esitellyt kodit ovat verrattain hintavia asuntoja Helsingistä tai hulppeita huviloita muualta – tavallisia ihmisiähän hyvätuloisetkin toki ovat. Teoksessa puhutaan kuitenkin rakennuksen hengen aistimisesta ja tuomisesta osaksi myös oman kodin sisustusta. Vaikkapa 1970-luvulla rakennetussa muovimattoasunnossa asuvalle tämä ohje jäänee aika kaukaiseksi, kun esimerkkikodit tosiaan ovat eri maailmasta. Olisi virkistävää nähdä useammin sisustuslehdissä ja -kirjoissa täsmäniksejä siihen, miten esimerkiksi kolkon persoonaton bulkkivuokrakämppä muutetaan kotoisaksi kotikoloksi.

Toisaalta tämänkin teoksen vinkit ja ideat ovat ilahduttavan käytännönläheisiä. Monet niistä pystyy toteuttamaan varsin vaivattomasti ja pienellä budjetilla. Lukija saa asiantuntevaa apua muun muassa kodin valaistuksen suunnitteluun, erityisen pienen tai suuren tilan sisustamiseen, värien käyttämiseen ja laadukkaiden huonekalujen hankintaan. Kovasti plussaa annan siitä, että kirjan kirjoittajat ovat miettineet myös ekologisia seikkoja ja kannustavat ostamaan, huoltamaan ja uudistamaan vanhaa. Kauniit kuvat inspiroivat, ja silmä lepää myös pelkistetyssä taitossa. Sohvannurkassa onkin ihana upota sisustusunelmiin tämän kirjan seurassa. Teoksesta on tänä keväänä otettu jo neljäs painos.

LOPPUSANAT: Nyt kiinnostaisi erityisesti kuulla, miten te blogin lukijat reagoitte, jos ette pidäkään jostakin suosikkikirjailijanne teoksesta. Onko muille käynyt näin? Juha Itkosen romaanien kanssa minulla kävi aika samoin kuin Pulkkisen kirjoja lukiessa: ahmin kirjailijan alkuaikojen teokset innoissani. Finlandia-ehdokkaanakin ollut Kohti puolestaan jäi kesken – tosin ajattelin antaa sille lähiaikoina toisen mahdollisuuden. Entä olisiko muita kommentteja näistä tai muista teoksista?

Olen saanut kaikki tämän kirjoituksen teokset maksuttomina arviointikappaleina kustantamoilta.

4 vastausta artikkeliin “Suosikkikirjailijan tuskastuttava romaani ja muita lukukokemuksia

  1. Pulkkisen uusin jäi minulta kesken. En vain jaksanut ja toinen romaani veti puoleensa. Syyt ovat aika lailla samat kuin sinullakin. Vastaavassa tilanteessa (onneksi aika harvinaista) kirjat kyllä jäävät kesken. Jos ensimmäiset 50 sivua tökkivät, siirryn seuraavaan. Luettavaa on kuitenkin paljon ja koen olevani aika pitkäjänteinen lukijana. 🙂

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista, Eija! Helpottavaa kuulla, että muillekin on käynyt näin. Arvioitavat kirjat olen toistaiseksi aina lukenut loppuun, vaikka tiukkaa tekisi. Muuten kyllä aika surutta jätän kesken, kun tosiaan paljon on mielenkiintoista luettavaa joka tapauksessa. Pitkäjänteisyys mulla on tosin kärsinyt viime vuosina, tai ainakin siltä tuntuu. Aiemmin oli helpompi keskittyä kirjaan, nyt jotenkin mieli harhailee helposti virikkeestä toiseen. Aion siksi koettaa nyt kesällä keskittyä enemmän juuri kirjojen lukemiseen ja jättää esimerkiksi netissä pyörimisen vähälle. Kesällähän on ihanaa, kun voi lukea ulkona vaikka pihalla tuolissa lojuen tai puistossa viltin päällä. 🙂

      Tykkää

  2. Oli hauska lukea juttusi näistä kirjoista. Oli ylipäänsä hauska sattuma, että satuimme lukemaan juuri samat uutuuskirjat.

    Voin vaan todeta, että olen lähes samaa mieltä kaikesta, mitä kirjoitit kummastakin kirjasta. Jottei tämä kommentti menisi ihan tylsäksi mielistelyksi ja toverilliseksi selkään taputteluksi, niin muutama oma ajatuskin olisi paikallaan.

    Luin kirjoista Riikka Pulkkisen Parasta pahdollista maailmaa tarkemmalla silmällä, koska olen seurannut intensiivisemmin hänen kirjailijauraansa ja pidän hänen kirjoistaan. Pidän Pulkkisen tyylistä, jossa arkipäiväiset havainnot ja ajatukset kasvavat laajoiksi kuviksi siitä miten ihminen havainnoi ja tuntee lähiympäristöään.

    Pulkkisen viimeisimmät teokset ovat kuitenkin olleet pettymyksiä, etenkin Vieras ja nyt myös Paras mahdollinen maailma. En kuitenkaan pidä kirjoja tylsinä, enemmänkin ärsyttävinä, mikä ei ole pelkästään huono asia. Olen lukenut ne valtavalla mielenkiinnolla ja ne ovat jääneet hyvin mieleeni.

    Moitit Pulkkisen kirjaa itsetarkoituksellisesta syvällisyydestä, mikä mielestäni kuvaa hyvin Parhaan mahdollisen maailman suurinta ongelmakohtaa, joka heijastelee kirjassa niin ontuvaan henkilökuvaukseen ja maailman rakentamiseen ja teemanrakennukseen. Kaikki kirjasssa on alisteista kielelle ja kerronnalle. Tuntuu, ettei Pulkkisen maailmassa ole mitään arkipäiväistä ja aitoa. Lukijalle ei jää tilaa liikkua, tulkita, havainnoida ja luoda mielikuvia tapahtumista ja henkilöistä, koska kerronta avaa, rajaa, määrittää ja tulkitsee kaiken ennalta ja lukijan puolesta.

    En tiedä, onko tässä järkeä, mutta tuntuu kuin juuri tässä mielessä Pulkkisen kirjojen syvällisyys kääntyisi vastakohdakseen − pinnallisuudeksi. Pulkkisen luoma maailma ja henkilöhahmot ovat vain sanoja, abstraktioita, jotka eivät enää palaudu aitoon ja inhimilliseen kokemukseen, eivätkä ne herätä lukijassa mielikuvia.

    Samalla mielestäni tapahtuu juuri päinvastoin mistä kriitikot ovat ylistäneet Pulkkista. Teokset lakkaavat olevasta avoimia ja moniäänisiä ja suhteellisia, kuten kriitikot esittävät. Sen sijaan niistä tulee äärimmäisen stereotyyppisiä ja maneerisia. Hyvänä esimerkkinä mielestäni stereotyyppisyydestä toimii Parhaassa mahdollisessa maailmassa teinikapinan kuvaus, töölöläisen kotirouvan henkilöhahmo, sukupolvien ristiriita, Berliini-teema, iho-teema, poikatyttö-identiteettikriiseily, ahdisteleva valmentaja.

    Itsetarkoituksellisen syvällisyyden ohella Pulkkisen teoksissa on myös toinen suuri ongelmakohta. Teokset ovat turboahdettu täyteen erilaisia teemoja ja juonia ja draamaa. Ongelma ei koske vain Pulkkista vaan on mielestäni hyvin yleinen nykykirjallisuudessa: koko ajan pitää tapahtua jotain elämää mullistavaa. Ihan kuin kirjailijat eivät uskalla (tai osaa) kuvata ”tylsää arkipäivää”, joka kuitenkin nykyaikana on moninaisuudessaan ja erilaisine vaatimuksineen jokapäiväinen haaste ja selviytymistaistelu jokaiselle lukijalle. En tällä tarkoita sitä, että haluaisin samaistua henkilöhahmoihin, mutta mielestäni onnistuneen juoni-/bestseller-romaanin (jollaisia Pulkkisen kirjat ovat) pitäisi tarjota myös arkipäiväinen, tendenssitön ja ”neutraali” kuva päähenkilöstä ja tämän elämästä, jotta hänen elämänsä kriisitilanteisiin saataisiin tarvittavaa kontrastia. Jos kirja on pelkkää identtiteettikriisiä, vierauden kokemusta, sukupolvien ja sukupuolien ristiriita, rakastelun hurmaa, ahdistelevia miehiä, melkein kuolemia, surua ja tanssinhurmaa, niin lopulta mikään ei enää tunnu miltään ja teoksesta tulee vain epäaito ja tahattoman koominen.

    Vielä kuriositeettina ihmettelen Pulkkisen kirjan toisteisuutta. Tuntuu, että läpi kirjan sama toistuu samana: näytelmäharjoitukset, viinilasillinen/kahvi/lounassalaatti syvällisen keskustelun kylkiäisinä, kriiseily kotona, puhelu, näytelmätreenit, viininkilistely, vapauttava tanssi/rakastelu, kriiseily kotona, näytelmätreenit…jne..

    Esitin nyt hirveästi kritiikkiä, mikä on sinällään valhe, koska pidin kirjasta ja luin sen innolla ja nopeasti. Ehkä se, että mielestäni Pulkkisessa on paljon potentiaalia ja kykyä joka ei realisoidu, nostatti minussa tällaisen purkauksen.

    On kuitenkin varmaa, että odotan jo kovasti Pulkkisen seuraavaa kirjaa, jonka tulen varmuudella lukemaan. Toivottavasti ensi kerralla Pulkkinenkin tarjoaa ihmisen kokoisia ja näköisiä ongelmia, tilaa jossa lukijana voi liikkua ja tarttumapintaa, johon lukijana voi heijastaa omia ajatuksiaan, kokemuksiaan ja tulkintojaan, ilman että jokainen kirjan tapahtuma, ajatus, tuntemus ja moraalinen dilemma stereotypisoidaan, rajataan, määritellään ja analysoidaan kertojan toimesta keittiöpsykologisesti puhki.

    Toisin sanoan kaipaisin siis Pulkkiseltaa ennakkoluulottomuutta, yllättävyyttä, rajuutta ja EPÄTÄYDELLISYYTTÄ ja PUOLINAISUUTTA – siis aitoa avoimuutta. Tuntuu kuin kirjailijoilla olisi joku valtaisa itsesensuuri päällä ja ettei kirjoissa enää nykyisin ole yhtä ainoaa puolinaista, vajavaista, kipeää, kirpeää tai koskettavaa ajatusta, johon lukijana tarttua. Sen sijaan teksti on todellisuudesta vieraantunutta yksiäänistä höttöä ja käsitteillä leikittelyä ja runollista tunnelman luontia, mutta inhimillinen moniäänisyys, spontaanius ja ahdistavuus puuttuvat.

    Rönkkösen kirjan puolestani luin nopeasti ja sen kummemmin keskittymättä, bussimatkojen aikana ja iltasatulukemisena, eikä minulla ole siitä varsinaisesti sen kummempaa sanottavaa. Ehkä siksi, että taidan olla maailman viimeinen ihminen arvioimaan sinkkunaisen tuntoja ja kuvausta heidän elämästään. Itse kun olen pitkäaikainen poikaystävä/kihlattau/aviomies, joka elää tylsää elämää homeisten kirjojen marginaaleihin kirjoittaen ja penkkiurheillen. Eli lienee sanomattakin selvää, että jokainen puolisoa etsivä sinkkunainen ei minuun kuin pakosta käytä aikaansa. Toisin sanoen minulla ei ole kokemusta sinkkunaisista muuta kuin ystävinä ja kollegoina, jotka eivät minulle juttele rakkaus- tai seksielämästään.

    Mutta vaikka lähtökohdat ovat vastaan, kirjoitetaan nyt muutama sana.

    Minäkin luin sitä väkisin omaelämänkerrallisena esseekokoelmana, joka kuitenkin samana pysyvän päähenkilönsä vuoksi muodostaa juonellisesti etenevän kokonaisuutensa. Jos sitä pitäisi lukea kaunokirjallisena teoksena, olisi se minun mielestäni surkea romaani/novellikokoelma, mutta blogitekstien lajityyppi auttaa hyväksymään teoksen auttamattoman puolivillaisuuden, pinnallisuuden ja omaan-itseen-ja-omaan-napaan keskittymisen.

    Ja olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että teos keskittyy aivan liiaksi miesten jahtaamiseen, panojen kuvauksiin ja oman kehon kanssa kriiseilyyn ja leikkimiseen. Kuitenkin tuntuu, että sinkkunaiset joita tunnen ovat hyvin keskittyneitä työhönsä, harrastuksiinsa, kavereihinsa ja käyvät paineetta treffeillä. Toisin sanoen sinkkuus ei heille ole mikään puutostila tai tuomia, vaan ihan normaali tila ja oma valinta, jossa on paljon hyviä puolia. Tätä tukee myös se, että nykyisinhän moni parisuhteessakin elävä ihminen, niin mies kuin nainen, haluaa mieluummin asua yksin, juuri ikään kuin nauttiakseen samasta itsemääräämisoikeudesta ja vapaudesta kuin sinkutkin.

    Tässä suhteessa olisinkin kaivannut Rönkkösen teokselta ikään kuin yhtä askelta ”ylöspäin”, eli subjektiivisten ja luonnosmaisten seksikuvausten kuvauksesta yleisinhimillisemmäksi ja koko elämäntilannetta kuvaavaksi erittelyksi sinkkuudesta. Nyt kaikki on ikään kuin liian rajattua yhden ihmisen itseironiseksi hekoheko-analyysiksi omasta seksielämästä. Ehkä teos olisi ollut koskettavampi, jos se olisi pyrkinyt rehellisyyteen, aitoihin tunteisiin ja jonkinlaiseen androgyynisyyteen: tällä siis tarkoitan, että asioita voisi miettiä myös miesten näkökulmasta ja yleisinhimillisemmin.

    Nyt jokainen mieskuva tai parisuhdekuvaus jää ikään kuin yhden attribuutin varaan: on nalle-mies, on yrmymies, on pienimunainen mies jne.. Kuitenkin parisuhde jos mikä heijastelee myös omaa persoonaa ja miesten moniulotteisempi kuvaus olisi varmasti myös auttanut sen selvittämistä ja havainnollistamista, millainen teoksen päähenkilö itse on ja mitkä ovat syitä sille, että parisuhteet ovat kariutuneet.

    En myöskään oikein nauttinut teoksen huumorista. Mielestäni teoksen huumori vain yksinkertaisesti oli liiaksi pelkkiä pissakakkakikkelipimppi-juttuja. Ja tuntui, että teoksen kuvakielikin keskittyi lähes pelkästään anaali, ripuli, räkä ja kuukautisveri vertauksiin ja kuvauksiin.

    Tavallaan Rönkkösen teos jäikin mieleeni eräänlaisena kauhukuva sinkkunaisen elämästä, siinä missä muuten elän illuusiossa, että sinkkunaisten elämä on vapauden ja mahdollisuuksien juhlaa.

    Mutta kuten alussa sanoin, minulla ei ole kunnollista vertailukohtaa, eikä blogitekstien genre ole minulle kovin tuttu, joten saatan olla aivan hakoteillä. Sitä olisi varmasti helpompiakin tapoja nolata itsenssä kuin blogikommentti!

    Tykkää

    1. Hei Matias!

      Olenkin keskustellut tästä aiheesta jo muilla foorumeilla kanssasi, mutta haluan nyt vastata näin virallisesti blogissa myös. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan, jos kliseiden viljely sallitaan tällä kertaa.

      Kiitos erittäin monipuolisesta, kattavasta ja suorasanaisesta analyysista! Olen monessa kohtaa hyvin samaa mieltä kanssasi. Mielestäni onnistuit sanallistamaan paljon minua paremmin sen, mikä minustakin Pulkkisen uudessa teoksessa eniten mätti.

      Olen myös samaa mieltä siitä, että nämä samantapaiset ongelmat riivaavaat nykykirjallisuutta laajemminkin. Moni tuntuu pyrkivän syvällisyyteen lataamalla teokseensa pelkkiä elämää suurempia asioita. Samalla käykin sitten juuri niin, että syvällisyys muuttuukin pinnallisuudeksi ja lukijan voi olla haastavaa löytää romaanista minkäänlaista yhtymäkohtaa omaan arkeensa.

      Erityisen paljon nyökyttelin samanmielisenä lukiessani tätä kohtaa tekstistäsi: ”Tuntuu kuin kirjailijoilla olisi joku valtaisa itsesensuuri päällä ja ettei kirjoissa enää nykyisin ole yhtä ainoaa puolinaista, vajavaista, kipeää, kirpeää tai koskettavaa ajatusta, johon lukijana tarttua. Sen sijaan teksti on todellisuudesta vieraantunutta yksiäänistä höttöä ja käsitteillä leikittelyä ja runollista tunnelman luontia, mutta inhimillinen moniäänisyys, spontaanius ja ahdistavuus puuttuvat.”

      Minusta harva kirjailija myöskään uskaltaa enää paneutua kunnolla johonkin yhteen koskettavaan aiheeseen, pysyä teoksessaan sen piirissä ja jättää muut rönsyilyt väliin. Olen viime vuosina monesti jättänyt perusjuoneltaan mielenkiintoisiakin kirjoja kesken, kun juoni tuntuu hukkuvan kaikenlaisten sivupolkujen alle. Olen kai tosiaan aika malttamaton lukija, ja siinä minulla olisi varmasti parannettavaa. Silti näen ongelmallisena myös sen, että monien teosten perimmäinen sanoma jää epäselväksi, kun erilaisia aineksia on niin paljon.

      Tervetuloa kommentoimaan ja keskustelemaan jatkossakin! 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s