Ensimmäisessä blogikirjoituksessani rajasin kirjat pois kuuristani sillä perusteella, että lukeminen on minulle tuttua puuhaa. Nyt kuitenkin joudun toteamaan, että lukiessanikin saatan joutua kauas pois mukavuusalueeltani monella tapaa. Ensinnäkin opinnoissani joudun lukemaan myös sellaisia kirjoja, jotka eivät kauheasti jaksa kiinnostaa. Toisekseen kaunokirjallisuudessa törmää niin karmiviin tarinoihin, että lukeminen tekisi mieli lopettaa kesken.
Kulttuurikuurin uusimmaksi osaseksi pääsevätkin nyt kollektiivisesti kaikki ne hieman haastavat ja vanhemmat kirjat, joita tänä syksynä luen. Olin viime viikolla flunssassa, joten aktiivisemmat elämykset jäivät siksi väliin.
Yksi uusi tuttavuus minulle on Veijo Meri. Luin häneltä romaanin Kersantin poika, ja se oli varsin erikoinen kokemus. Romaani rakentuu useista osin sisäkkäisistä tarinoista, eikä siinä oikeastaan ollut mitään suurta juonta. Se tuntui oudolta. Huomasin, että minusta on tullut kärsimätön. Odotin alussa koko ajan, milloin alkaa tapahtua. Lopulta tajusin odottavani turhaan.
Odotin alussa koko ajan, milloin alkaa tapahtua. Lopulta tajusin odottavani turhaan.
Kersantin poika kertoo nimensä mukaisesti noin kymmenvuotiaan Reinon elämästä varuskunta-alueella kesällä 1939. Meri osaa kuvata tapahtumat nuoren pojan silmin hyvin uskottavasti. Kaikki aistit ovat mukana.
Tunsin paljon sympatiaa poikaa kohtaan. Hän joutuu näkemään paljon sellaista, mitä lapsen ei tulisi nähdä. Tuntui pahalta lukea kuvausta siitä, kuinka naapurin poikaa kuritettiin – nykypäivänä sellainen tulkitaan oikeutetusti lapsen pahoinpitelyksi. Samaten metsässä majailevan naisen tarina on hurja. Toisaalta Reinon elämässä on myös leikkimisen kepeyttä ja iloista perhe-elämää. Meri tavoittaa hienosti sen, miten pienetkin asiat kasvavat lapsen mielessä isoiksi ja arkisetkin paikat muuttuvat seikkailujen näyttämöiksi.
Meren tuotantoon tutustumiseen Kersantin poika taitaa olla varsin hyvä ponnahduslauta. Se on paljon ohuempi kuin osa muista romaaneista. Luennolla käydyn keskustelun perusteella uskallan sanoa, että se on muutenkin helpommin lähestyttävä kuin esimerkiksi Peiliin piirretty nainen.
Hävettää tunnustaa, mutta ennen opintojani en ollut lukenut montaakaan kotimaisen kirjallisuuden klassikkoteoksista. Minulle tulikin yllätyksenä se, miten ajankohtaiselta 1800-luvulla kirjoitetut teokset voivat tuntua – 1900-luvusta puhumattakaan. Esimerkiksi Minna Canthin näytelmissä käsitellään ongelmia, jotka ovat tuttuja nykypäivänkin ihmisille. Veijo Meren Kersantin poika puolestaan ilmestyi vuonna 1971 ja tarjoaa kiinnostavan ajankuvan, jota voi hyvin peilata nykypäivään.
Minulle tulikin yllätyksenä se, miten ajankohtaiselta 1800-luvulla kirjoitetut teokset voivat tuntua – 1900-luvusta puhumattakaan.
Osaan kirjoista muuten kypsyy selkeästi iän myötä. Väinö Linnan Tuntematon sotilas jäi minulta ensimmäisellä lukukerralla kesken, kun yritin sitä joskus lukion ensimmäisenä vuonna äidinkielen tunteja varten tankata. Vajaat pari vuotta myöhemmin ahmaisin sen äärimmäisen innostuneena ja nimesin sen lopulta jopa lempiromaanikseni. Vaihto-oppilasvuosi Ranskassa taisi herättää halun tuntea oman maan historiaa paremmin monella eri tavalla.
Pohjantähti-trilogia minulla on ollut tarkoituksena lukea ties kuinka monta vuotta. Olenkin tyytyväinen siitä, että minun on kurssien takia pakko lukea tiettyjä kirjoja. Näkemykseni avartuvat ja yleissivistykseni kasvaa. Suosittelen muillekin! Klassikkojen lukeminen on sitä paitsi halpa harrastus: esimerkiksi Veijo Meren teoksia löytyy pääkaupunkiseudun kirjastoista hyllymetreittäin.
Hyvä kirja ei vanhene koskaan. Se tarjoaa aina vähintäänkin kurkkauksen menneisyyteen, mutta voi myös opettaa meille paljon nykymaailmasta.
KULTTUURIKUURI 