Masentuneen maailmaa avaava Aina on joku syy -esitys itkettää ja naurattaa

Arviolta joka viides suomalainen sairastuu elämänsä aikana masennukseen. Teatteri Takomo onkin tänä keväänä tarttunut aiheeseen, joka koskettaa tavalla tai toisella luultavasti jokaista meistä. Aina on joku syy kuvaa erityisesti sitä, millaista on elää masennuksen kanssa. Se peilaa masentuneen omakohtaista kokemusta erilaisiin uskomuksiin depressiosta ja tuo esiin tutkimustietoa muun muassa masennuksen syistä.

Esitys koostuu löyhästi toisiinsa liittyvistä kohtauksista. Ne ovat kuin eri näkökulmista otettuja tuokiokuvia, joissa kuvauksen kohde säilyy samana. Lavalle astelee varsin runsas määrä erilaisia hahmoja.

Olen tottunut näkemään Takomossa taitavia näyttelijöitä, eikä tälläkään kertaa tarvinnut pettyä. Erityisesti mieleeni jäi kaksi heistä: Aina yhtä upea Niina Hosiasluoma tekee vahvan ja koskettavan roolin masentuneena ihmisenä. Tanssija Kalle Pulkkinen on puolestaan oikein mainio muun muassa ihmeparantuneena naistenlehtien kansikuvakasvona ja tanssijana, joka yrittää tulkita masentuneen oloa ilman omakohtaista kokemusta siitä.

Lavastus, puvustus ja valaistus toimivat hyvin yhteen. Karikatyyrimäiset hahmot on puvustettu sopivan överisti, vähäeleiset asut taas eivät vieneet turhaan huomiota painavalta asialta vähän herkemmissä kohtauksissa.

Mielenterveysasioihin perehtyneelle esitys ei sinänsä tuonut mitään mullistavaa uutta näkökulmaa tai tietoa. Se myös rönsyili aika paljon, mitä voi pitää joko hyvänä tai huonoja juttuna: rönsyt ja runsaus sekä kohtauksien kiireettömyys antoivat toisaalta katsojalle aikaa prosessoida kuulemaansa, toisaalta teosta olisi voinut tiivistää ja terävöittää iskevämmäksi.

Tunnetasolla teos kuitenkin puhutteli varsin vahvasti. Tunnelma näyttämöllä vaihteli niin, että vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Huumori oli sopivan hirtehistä. Vakavat kohtaukset taas rauhoittivat miettimään esimerkiksi sitä, millainen merkitys hiljaisella läsnäololla ja hyväksyvällä kosketuksella voi olla.

Kekseliäimmillään esitys oli muun muassa kuvatessaan masentuneen aivoja, joissa mantelitumake on nyrkit pystyssä valmiina torjumaan uhkia ja neokorteksi koettaa pitää hommia hallussaan. Oli vapauttavaa saada nauraa kunnolla, kun aivojen keittämään soppaan astui sekoittajaksi vielä peräsuolilimakin. Esitys ei revittele revittelyn vuoksi mutta ei myöskään tyydy kertomaan aiheestaan pliisusti ja värittömästi.

Aina on joku syy onnistuu hienosti tavoittamaan etenkin sen, miltä masennus tuntuu masentuneen näkökulmasta. Esityksestä todella huomaa, että se perustuu masentuneiden haastatteluihin ja muuhun taustamateriaaliin. Mielenterveyteen ja mielen sairastumiseen liittyy yhä paljon ennakkoluuloja, ja näytelmä on siksi myös yhteiskunnallisesti merkityksellinen.

Esitys auttaa sairastuneen läheistä ymmärtämään, mistä depressiossa oikeastaan on kyse ja millaista suhtautumista sairastunut kaipaa. Masentunut puolestaan saa esityksestä tukea ja olon siitä, ettei hän ole yksin tuntemustensa kanssa. Tämä näytelmä voisi toimia myös hyvänä keskustelunavaajana. Kyyneleitä voi olla monelle luvassa, mutta esitys on ehdottomasti myös voimauttava kokemus. Se ei tarjoile mitään ärsyttäviä ja teennäisiä pikaratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin, mutta tuo kuitenkin toivoa.

Osa katsojista pääsee ennen esitystä lyhyeen henkilökohtaiseen prologiin. Itse ehdin teatterille liian myöhään, mutta avecini pääsi kokemaan johdannon ja kertoi sen olleen kokemisen arvoinen. Kannattaa siis olla ajoissa.

Mielenterveyteen liittyviä esityksiä on muutenkin nyt keväällä ilahduttavan paljon eri teattereiden ohjelmistoissa. Teatteri Jurkassa nähdään tammikuun lopusta lähtien Häiriö,  joka yhdistelee muun muassa tosielämän kertomuksia siitä, millaista on elää mielenterveyshäiriön kanssa, ja tutkittua tietoa. Kansallisteatterissa esitetään viime vuoden lopussa ensi-iltansa saanutta Masennuskomediaa, jonka sanotaan olevan ”tiukasti ajassa oleva teatteriesitys työelämästä burnout- ja masennuspotilaiden luvatussa maassa”.

Minusta näistä aiheista ei voi puhua liikaa. Murtuneesta varpaasta saa yhä enemmän sympatiaa kuin masennukseen sairastumisesta – tämäkin esimerkki näytelmästä poimittuna. Harva myöskään häpeilee varpaan murtumista, mutta masennuksen kanssa on usein toisin.

Aina on joku syy Teatteri Takomossa (Fredrikinkatu 18, Helsinki) ke 31.1. asti. Liput 28/14 e. Kesto 2 h 15 min, 1 väliaika. Lisätiedot Teatteri Takomon verkkosivuilta.

Kävin avecin kanssa katsomassa ensi-illan 10.1.2018. Kiitokset Takomolle kutsusta ja vapaalipuista! Tämän kirjoituksen pääkuvan kuvaaja: Matti Snellman / Teatteri Takomo.

Esitystiedot: