Dialogibloggaus Oneironista: Tanssia utuisessa kuolemanjälkeisessä välitilassa

Kulttuurikuurin Meri ja Etiäinen-blogin Eero kävivät tanssija-koreografi Valtteri Raekallion uusimmassa esityksessä Oneironissa, tosin eri iltoina. Nyt he jakavat kokemuksensa dialogin muodossa. MIKÄLI AIOT MENNÄ KATSOMAAN ESITYSTÄ, KANNATTANEE LUKEA DIALOGIMME MIELUUMMIN JÄLKIKÄTEEN SPOILAUSVAARAN TAKIA!

Valtteri Raekallion kuvaus esityksestä: ”Ihminen irrotettuna omasta elämästään, kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta. Aika on lakannut olemasta, henkilöiden tarinat ja liikekielet kohtaavat toisensa ja kietoutuvat yhteen, paljastaen itsestään ja toisistaan uusia kerroksia, ja lopulta yhdistyen matkaksi ihmisyyden pienimmän yhteisen nimittäjän, kuoleman äärelle.

Valtteri Raekallion kuudelle tanssijalle koreografioima kokoillan teos perustuu Laura Lindstedtin Finlandia-palkittuun romaaniin ja vie katsojan huiman fyysiselle, moniaistilliselle kokemusmatkalle.”

raekallio oneiron 3
Oneiron. Kuva: Stefan Bremer

Etiäinen:

Mites se fyysinen mielenteatteri ”upposi” kuurilaiseen?

Meri/Kulttuurikuuri:

Odotukset olivat aika korkealla. Se ainakin tuli selväksi aika nopeasti, että esityksestä saa huomattavasti enemmän irti, jos romaani on luettuna ja tuoreessa muistissa. Nautin kyllä kovasti siitä, miten esitys eteni rauhallisesti ja hötkyilemättä. Oneiron-romaani jäi silloin Finlandia-vuonna minulta vähän kesken. Nyt ajattelin lukea sen kokonaan uusiksi. Eli osin olin lukenut ja tarinasta selvillä. Entäs sinä?

Etiäinen:

Heh, olet jo toinen, joka sanoi, että Oneiron jäi kesken! En ole itse lukenut, mutta taitaa olla haastava teos. Esitys nosti tekstin hetkittäin framille, mutta niistä paloista muodostui aika fragmentaarinen kokonaiskuva. En löytänyt oikeastaan tarinoita, vaan tunnelmia. Monissa paloissa oli sellainen fiilis että liidettiin hiukan irtonaisena maailmasta, tehtiin siitä havaintoja, mutta ei varsinaisesti syvennytty tai vaikutettu mihinkään. Ei ollut selkeitä tahdonsuuntia, joka yleensä on draaman lähtökohtana. Sellaista sitten kait on siellä bardossa, välitilassa tulossa, kun elämää katsotaan taaksepäin…

raekallio oneiron 11
Oneiron. Kuva: Stefan Bremer

Etiäinen:

Itse kuvittelin Raekallion aiempien töiden perusteella saavani immersiivisen teoksen koettavakseni, mutta eipä se ollutkaan. Ihan sitä vanhanmallista istumista oli pääosin. Miten sinun esityksesi alkoi, kuulin että esityksestä on erilaisia alkuja?

Meri/Kulttuurikuuri:

Minun esitykseni alkoi vartin kävelymatkan päässä Cirkosta. Saimme pienessä ryhmässä kuulla pätkän Oneironia parhaan mahdollisen lukijan eli kirjailijan itsensä lukemana. Lindstedt tosiaan oli itse paikalla ja tunnelma varsin intiimi, koska meitä katsojia oli vähän ja istuimme kaikki pieneen työhuoneeseen kuuntelemaan katkelmaa. Sitten siirryimme Cirkoon kuulokkeet päässä kävellen. Luureihin olisin kaivannut jotain tarinaa selkeästi kannattelevaa. Niissä soi musiikkia, jonka yhteyttä muuhun en oikein tajunnut. Aloititko itse suoraan Cirkosta?

Etiäinen:

Me kokoonnuimme Cirkossa, saimme kuulokkeet, ja meidät johdettiin about vartin kävelyretkelle. Kuulin New Yorkiin sijoittuneen kertomuksen, jossa kuvataan lenkkeilijän matkaa ja hänen näkemiään taloja. Ryhmän ohi juoksi lenkkeilijä ja vastaan tuli joitakin hahmoja, jotka olivat New Yorkista revitty jonkin tilallis-ajallisen repeämän kautta tammikuiseen Helsinkiin.

Meri/Kulttuurikuuri:

Mielenkiintoista, että alut voivat olla noin erilaisia! Kunnolla immersiivisen teoksen tekemisellehän haasteita asettaisi varmasti teoksen yleisömäärä, koska katsojia oli kymmenittäin, eikä talvella kovin paljoa voi hyödyntää ulkotiloja.

Tuosta immersiivisyydestä olisinkin seuraavaksi kysynyt, sillä minusta teos ei ollut kovinkaan upottava. Immersiivisyyttä oli oikeastaan vain aivan esityksen alussa ja lopussa – silloin, kun en tanssijoita oikeastaan nähnytkään!

raekallio oneiron 4
Oneiron. Kuva: Stefan Bremer

Etiäinen:

Jäin kaipaamaan selkeämpiä tapahtumien kaaria, vaikka sellainen utuinen liitäminen halki eri todellisuuksien oloon ihan tarttuikin. Kai tässä yritettiin kuvata tilaa jossa tarinat on kuolleet. Kuvailisin, että esitys oli aluksi paikkasidonnainen ja käytti lisätyn todellisuuden tekniikkaa eli kuulokkeita. Ja lopuksi vuorovaikutteinen ja upottava. Pääosin ”normaali” tanssiesitys.

Meri/Kulttuurikuuri:

Palataanpa kuitenkin esityksen rakenteeseen. Minustakin se jäi aika fragmentaariseksi. Tunnistin kyllä sieltä kirjasta tuttuja kohtia ja tarinoita. Oli kiinnostavaa nähdä, millaisia kohtauksia romaanista oli poimittu. Mikä jäi sinulle erityisesti mieleen?

Etiäinen:

Valtavan hieno oli alku. Tanssijat kävelivät toistensa päällä ja kannattelivat toisiaan. Nuori tyttö näytti muodostuvan tässä päähenkilöksi, vaikka hän ei ehkä muuten ollutkaan keskiössä sen enempää kuin muutkaan. En ”tiennyt” mitä tapahtuu, mutta mieleen nousi matkakuvaukset Tuonelan virran yli Haadekseen. Hämmästelin vähän että tekstissä puhuttiin kuudesta naisesta, ja kuitenkin yksi hahmoista oli kovin maskuliininen. Valtteri Raekallion herkän ja keskittyneen hahmon luin helposti naisena. Kai tässä riisuttiin normaalit sukupuoliroolit.

Ihmettelin monia ratkaisuja, jotka etäännyttivät: Vaikkapa koreografia kaiuttimien kanssa tai se, että esiintyjät vaihtoivat vaatetta ja Raekallio sääti musiikkia ja valoja suoraan esitystilan reunasta, olivat metateatterillista. Uskon, että tällä haettiin tiettyä harmautta; kokemusta paikasta, jossa ei ole taikuutta, ei kertojaa, ei tarinoita, ei haluja. Pelot näyttivät olevan olemassa, tai ainakin nöyryytys. Voimakkain kohtauksista sisälsi seksuaalista hyväksikäyttöä ja erittäin fyysistä teatteria. Se oli järisyttävää seurattavaa. Tai siis ainakin luin kohtauksen raiskauksena. Miten sinä koit sen?

Meri/Kulttuurikuuri:

Se on muistaakseni suoraan kirjasta ja selostetaankin myöhemmin, tai ainakin itse yhdistin kohtauksen ja selostuksen toisiinsa. Kohtaus oli hurja. Sen ahdistavuutta taitettiin onneksi osin onneksi roolituksella: uhrina nähtiin fyysisesti isompi esiintyjä (Raekallio itse) ja väkivallan tekijänä häntä pienempi tanssija (Annamari Keskinen). Toisinpäin kohtaus olisi varmaan ollut ainakin minulle liikaa, sillä raju se todella oli näinkin.

Kohtauksissa oli muuten hyvin monenlaista tunnelmaa. Ihastuin esitystilan pelkistettyyn ulkonäköön. Vaalean udun leijuminen ja erilaiset valaistusratkaisut antoivat tilaa tarkastella tanssijoiden liikekieltä. Välillä tanssijat näkyivät vain siluetteina valoa vasten, välillä tarkasti.

raekallio oneiron 12
Oneiron. Kuva: Stefan Bremer

Meri/Kulttuurikuuri:

Olitko nähnyt Raekallion esityksiä aiemmin? Minulle tämä oli ensimmäinen, vaikka olen jo pitkään ollut kiinnostunut niistä.

Etiäinen:

Esitystila oli tosiaan pelkistetty. Aika pitkään jaksoin tosin harmitella, että tämä ei olekaan nyt immersiivistä, kun sitä Raekallion edellisen eli Neuromaanin perusteella olin odottanut. Hauskaa, miten odotukset ohjaavat fiiliksiä. Olisin hiukan piristynyt parista valotunnelman vaihdosta lisää. Jossain puolivälissä tuntui, että harmaa nuotti jäi soimaan. Varmaan tarkoituksella, mutta ei helpointa seurattavaa. Esitys onnistui rytmittämään ainekset niin, että uteliaisuus ja yllätyksellisyys säilyivät.

Mielestäni esityksen tapahtumia oli kyllä vaikea seurata, sillä kyllä niitä ”tapahtumiakin” kuvattiin. Minulla oli ulkopuolinen olo, sellainen kun olisi kutsuilla joissa kaikki muut tuntevat toisensa. Olisin toivonut voimakkaampia samaistumispisteitä. Kiinnostava kuulla, miltä sinusta kirjaa lukeneena tuntui? Onnistuiko kirjan kääntäminen? Toiko tanssillisuus jotain lisää?

Meri/Kulttuurikuuri:

Minustakin esityksestä oli vaikea saada kunnolla otetta. Jäi sellainen olo, että pitää lukea romaani uudestaan ja saada siten syvempi kokemus. Tunnelma kyllä välittyi hienosti, ja teksti toimii upeasti myös luettuna – lukijanahan oli myös nauhoituksissa kirjailija Lindstedt itse.

Minua myös harmitti tuo immersiivisyyden puuttuminen, kun etukäteen olin itsekin käsittänyt esityksen olevan nimenomaan upottava.

raekallio oneiron 7
Oneiron. Kuva: Stefan Bremer

Meri/Kulttuurikuuri:

Mitä pidit aivan lopusta? Siis siitä, kun siirryttiin hiljalleen pitkien illallispöytien ääreen? Minusta oli rauhoittavaa asettua aterioimaan tuntemattomien kanssa täydessä hiljaisuudessa. Borssikeitto ja leipä olivat todella herkullisia. Yksin tulleena vähän kyllä lopuksi ihmettelin, että hetkinen, nytkö tästä saa siis vain vapaasti poistua, kun on syönyt.

Etiäinen:

Pidin lopusta todella paljon. Muutamia meditaatioretriittejä käyneenä nautin suuresti hiljaisesta ruokahetken pyhittämisestä. Siinä on ”vain” ruokailu, ”vain” borssikeitto, ”vain” yksinkertainen leipä ja kuitenkin ne ovat kaikki. Siinä on yhteisö ihmisiä. Siitä tuli yhteisöllinen tunne tämän ”pienimmän yhteisen nimittäjän” edessä. Että nautitaan ja annetaan muidenkin nauttia kun vielä voidaan.

Millainen olosi oli kun kävelit kotiin päin? Tunsitko saaneesi jotain?

Meri/Kulttuurikuuri:

Odotukseni olivat ehkä niin kovat, että niitä oli lähes mahdoton täyttää. Esitys jäi aika mystiseksi kokemukseksi, sulattelen sitä varmaan vielä. Nautin tanssin ja liikkeen seuraamisesta ja ylipäätään teoksen estetiikasta. Oneiron kestäisi hyvin myös toisen katsomiskerran. Jälkeenpäin olo oli rauhallinen, ja heräsi kiinnostus tarttua romaaniin taas oikein ajan kanssa.

raekallio oneiron 8
Oneiron. Kuva: Stefan Bremer

Etiäinen:

Summa summarum: Minulle esitys antoi muutamia häikäisevän kauniita tanssikohtauksia, sivistymättömyyden tunnetta siitä, etten ollut lukenut kirjaa, sekä utuisan rauhan. Kotiin kävellessäni olisin toivonut, että synkähkö harmaus olisi poistunut ja luonut kontrastin tälle kuolemantilalle, mutta näyttää siltä että Suomi on yhtä bardoa tähän aikaan vuodesta.

Meri/Kulttuurikuuri:

Melko samalla tavalla taisimme esityksen kokea. Onneksi on sentään lunta. 😉

Etiäinen:

Joo, pari senttiä lunta kyllä kieltämättä tuomassa valoa!

Oneiron Cirkon Maneesissa (Kaasutehtaankatu 1, rakennus 8) 9.2. asti. Liput 29,50 e, sis. iltapalan. Kesto 2 h 30 min. Esitys ei sovellu lapsille. Esityksessä käytetään vaaratonta teatterisavua. Lisätiedot ja liput Valtteri Raekallion kotisivuilta.

Oneironin ensi-ilta oli 18.1.2018. Kulttuurikuurin Meri Liukkonen kävi katsomassa näytöksen 19.1. ja Etiäisen Eero Tiainen 20.1. Tämän kirjoituksen pääkuvan kuvaaja: Stefan Bremer.

Esitystiedot:

Taiteellinen suunnittelu ja toteutus: Valtteri Raekallio
Esiintyjät: Jonna Aaltonen, Krista-Julia Arppo, Annamari Keskinen, Mirva Mäkinen, Eero Vesterinen, Valtteri Raekallio
Teksti: Laura Lindstedt
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Lavastus: Aino Koski, Virpi Nieminen
Avustavat äänisuunnittelijat: Aki Päivärinne, Atte Kantonen, Tuomas Norvio Tuotantokoordinaattori: Riikka Laurilehto
Tuotantoharjoittelija: Saara Sorvali
Vastaava tuottaja: Valtteri Raekallio
Tuotanto: Raekallio Corp., Pohjoinen liike ry
Tukijat: Taiteen edistämiskeskus, Koneen Säätiö, Wihurin rahasto, Helsingin kulttuurikeskus
Yhteistyössä: Cirko – Uuden Sirkuksen Keskus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s