Lisää Stagea: Blaue Frau ja ihmeellinen maailma katastrofin jälkeen

Teatteriryhmä Blaue Fraun uusi teos on ehdottomasti yksi oudoimmista ikinä kokemistani taide-elämyksistä. Some plants need more light than others, but all need at least a little on hämmentävyydeltään samaa luokkaa kuin vuosi sitten näkemäni performanssi Oblivian Ka-Boom. Ilokseni kuitenkin huomasin, että olen kasvanut katsojana menneiden kuukausien aikana. Ka-Boomia yritin kovasti ymmärtää ja turhauduin, kun en mielestäni onnistunut siinä. Nyt osasin vain nauttia kaikin aistein ja jättää järkeilyn nurkkaan – heittäytyä teoksen maailmaan, voisi sanoa.

Juuri siten Blaue Fraun esitystä mielestäni pitääkin lähestyä. Some plants… vaatii yleisöltä samanaikaisesti valtavan paljon ja ei mitään. Se haastaa älypuhelimeen kiinni kasvaneen nykyihmisen olemaan läsnä ja katsomaan, kuuntelemaan, kokemaan ja tuntemaan. Heti teatterin aulatilaan astuessa pahinkin multitaskaaja saa mahdollisuuden rentoutua ja rauhoittua. Ympärillä avautuu vehreänä runsas mutta sopivasti kulahtanut puutarha. Vesi solisee.

Esityksen tarina on yksinkertainen mutta vaikuttava. Valtava katastrofi on tuhonnut maailman sellaisena kuin me sen tunnemme. Ei ole enää perhettä, ei infrastruktuuria, ei oikeastaan mitään tuttua ja totuttua. Hävityksen jälkeen joukko ihmisiä etsii tapaa olla muuttuneessa maailmassa ja yhteyttä toisiinsa. Unelmoi ja kaipaa. Yrittää selvitä tyhjiössä, joka syntyy, kun ei enää tarvitse suorittaa ja tavoitella täydellisyyttä.

Näyttelijät onnistuvat luomaan oman vinksahtaneen todellisuutensa, joka kuitenkin illan edetessä alkaa tuntua täysin luonnolliselta. Yleisö ei vain katso tuota maailmaa, vaan on jonkinlainen osa sitä. Ei ole oikeastaan näyttämöä, vaan on tiloja, jotka ovat sekä yleisölle että näyttelijöille yhteisiä. Turha muutenkaan odottaa mitään perinteistä teatteria, tämä on jotain aivan muuta. Neljä naista ja yksi mies antautuvat kaikki koko kehollaan tutkimaan ja ilmaisemaan, mitä katastrofin jälkeen on ja voisi kenties syntyä. Nämä ihmiset hakeutuvat estottomasti lähelle luontoa ja kohtaavat hetkittäin myös toisensa. Kasvojen ilmeet ja kehon asennot kertovat valtavasti.

Esitystä on ollut mukana tekemässä myös nykytanssija Liisa Pentti, ja se näkynee juuri rikkaassa liikekielessä. Hänen lisäkseen työryhmään kuuluvat Sonja Ahlfors, Meri Ekola, Emil Grudemo El Hayek, Emma Helle, Pauliina Turakka Purhonen, Joanna Wingren ja Mari Paikkari.

Esitys on ruotsinkielinen, joten luonnollisesti siitä saanee eniten irti, jos osaa edes jonkin verran ruotsia. Sanallisesti tarina kulkee eteenpäin paljon puhuvien monologien kautta. Nämä erittäin onnistuneet tekstit on toki käännetty myös suomeksi ja englanniksi, mutta kaikkia hieman pienempiä kohtauksia ei. Kieltä ei kuitenkaan kannata säikähtää, teoksen ymmärtäminen ei suinkaan ole kielestä kiinni.

Tärkeintä on nimittäin ehdottomasti aistimatka. Välillä näyttämöllä tapahtuu vähän ja hitaasti, välillä tempo kiihtyy hengästyttäväksi. Tunnelma muuttuu hetkessä haikeasta riehakkaaksi, kujeilevasta omituiseksi. Hiljaisina hetkinä katsoja voi levätä, antaa katseensa tutkia kasveja ja muuta rekvisiittaa ja korviensa kuulla hennot äänet. Vauhdikkaissa kohtauksissakaan ei sitten auta kuin nauttia ja ihmetellä.

Erityisen upeana mieleeni jäi hetki, jossa Sonja (Sonja Ahlfors) julistaa, kuinka kaikki uhkaa peittyä lumeen, kunnes tapahtuukin jotain aivan muuta. Naisen kasvot ja katse ovat ylipäätään tavattoman intensiiviset. Muutenkin kaikki näyttelijät ovat kerrassaan huikeita ja antavat kaikkensa. He kietoutuvat kasveihin ja möyrivät mullassa, riisuutuvat peseytyäkseen tai pestäkseen, huutavat, laulavat, kuiskaavat ja ovat kaiken kaikkiaan vahvasti kehollisia. Sitä oikeastaan unohtaa, että on mukana seuraamassa teatteria. Äänimaailma ja kasvipaljous muodostavat kokonaisuuden, johon voi rauhassa upota.

Kävin katsomassa esityksen kenraaliharjoituksen. Harjoitusta oli seuraamassa vain kourallinen ihmisiä, joten tunnelma muodostui nopeasti intiimiksi. Uskoisin saman tapahtuvan myös hieman isommalla yleisöllä. Some plants need more light than others, but all need at least a little on osa kulttuuritehdas Korjaamon Stage-teatterifestivaalia. Feministinen teatteriryhmä Blaue Frau juhlistaa teoksella 10-vuotista olemassaoloaan. Hieno teos. Olen iloinen siitä, että pääsin kokemaan sen.