Tässä kulttuurivinkki hyisiin pakkaspäiviin: makoile rennosti sisällä lämpimässä ja tuijota tuntikausia elokuvia putkeen. Vinkki on testattu ja toimivaksi havaittu, sillä järjestin kotonani tammikuun alussa Hobitti-maratonin. Katsoin siis saman päivän aikana kaikki kolme Hobitti-elokuvaa. Tuijotteluseuraksi sain Tolkienista innostuneita kavereitani.
Maratoniin osallistui minut mukaan lukien viiden hengen joukko, josta tosin vain minä ja eräs toinen katsoimme kerralla koko trilogian. Kaksi oli jo nähnyt uusimman Hobitin, yhtä taas ei kiinnostanut katsoa kahta ensimmäistä leffaa uudelleen.
Elokuvaputkissa ongelmanani on se, etten oikein osaa istua pitkään paikallani. Nytkin leivoin karjalanpiirakoita samalla, kun katsoin Hobitin ykkösosaa. Kotitekoisten karjalanpiirakoiden lisäksi tarjolla oli joulun mässäilyjen vastapainoksi salaattia, johon jokainen sai koota haluamiaan aineksia. Jälkiruokana nautiskelimme hedelmiä ja vaniljakastiketta.
Ensimmäisen ja toisen Hobitin katsomiseen meni meiltä yhteensä kuutisen tuntia. Pidimme lyhyen ruoanvalmistustauon, mutta muuten aikataulu oli tiukka ja televisio koko ajan päällä. Alkuillasta viimein suuntasin kahden herrasmiehen kanssa leffateatteriin katsomaan elokuvaa Hobitti – Viiden armeijan taistelu, joka sai ensi-iltansa viime joulukuussa.
En odottanut viimeiseltä leffalta paljoa, joten en liiemmin pettynyt. Ensimmäinen elokuva Hobitti – Odottamaton matka on minusta ehkä trilogian paras osa, sillä siinä on eniten mukavan seikkailullista ja aitoa tunnelmaa. Toinen pätkä Hobitti – Smaugin autioittama maa taitaa viedä toisen sijan. Toisaalta se sisältää koko trilogian parhaan kohtauksen. Joko arvaat, mikä se on? Koskenlasku tietysti! Se oli ihan yhtä hauska toisella katsomiskerralla kuin ensimmäiselläkin.
Pidin paljon myös ensimmäisten osien musiikista. Suomessakin suosioon nousseen muusikon Ed Sheeranin kappale I see fire on ollut minulla kovassa soitossa. Kääpiöiden laulu The Misty Mountains on myös tunnelmallinen ja hieno.
Trilogian päätösosa Hobitti – Viiden armeijan taistelu ei ikävä kyllä tarjonnut liiemmin musiikillisia tai muitakaan elämyksiä. Elokuva jaksoi toki viihdyttää, ja sen katsominen sopi kevyeksi iltapuuhaksi. Juoni kuitenkin laahasi ja töksähteli turhan usein. Lohikäärmeen hyökkäys jäi hassun lyhyeksi ja herätti lähinnä kysymyksen siitä, miksi ihmeessä se on pitänyt jättää kolmanteen elokuvaan toisen sijaan.
Huippukohtia puolestaan olivat ehdottomasti aitoon huvittavuuteen yltäneet kulkuneuvovalinnat, joissa on selkeästi ollut kieli poskessa niin käsikirjoittajilla, näyttelijöillä kuin muillakin elokuvantekijöillä. Leffan sankareille ei suinkaan riitä, että taistoon ratsastetaan hevosella, vaan ratsuksi napataan vaikka mitä muita eläimiä. Ja niitähän tietysti ilmestyy juuri sopivasti kohdalle tilanteesta riippumatta.
Haltiakomistus Legolasista taas kuoriutuu varsinainen ihmemies, jolle mikään ei ole mahdotonta. Meno oli niin älytöntä, ettei voinut kuin nauraa. Elokuvaan ympätyt herkät ja surulliset kohtaukset eivät puolestaan liikuttaneet minua yhtään, mikä on harmi. Ne lähinnä vaivaannuttivat ja tuntuivat väkinäisiltä. Huumorikin oli vähän väkinäistä ajoittain ja yleisvaikutelma turhan synkkä, mikä ehkä välittyy myös tästä alla olevasta virallisesta trailerista.
Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Ahlroth kirjoitti viime joulukuun lopussa mielenkiintoisen kolumnin, jossa hän analysoi Hobitti-trilogiaa ja Peter Jacksonin epäonnistumista ohjaajana. Olen monessa kohtaa Ahlrothin kanssa samaa mieltä. Sormusten herra -elokuvat painivat aivan eri sarjassa kuin Hobitit, jotka kokonaisuudessaan jäävät tylsän pinnallisiksi ja tarjoavat vain vähän uutta.
Elokuvamaratoneja suosittelen kuitenkin lämpimästi kaikille, joilla vain aika riittää niihin. Joku varmasti viihtyy parhaiten ihan itsekseen, mutta minulle maratonit ovat ennen kaikkea joukkuelaji. Olen sen verran sosiaalinen, että yksin tuskin jaksaisin leffoja tuijotella tuntikausien putkena muuten kuin kipeänä ollessani.
Myös elokuvateatteriin suuntaan mieluiten jonkun kanssa, sillä on hauska puida leffojen hyviä ja huonoja puolia yhdessä heti näytöksen jälkeen. Jotkut jutut myös jäisivät yksinkertaisesti kokematta yksin. Kolmatta Hobittia katsomaan lähteneet seuralaiseni päättivät haastaa itsensä ja toisensa ostamalla yhteiseksi isoimman myynnissä olevan popcorn-annoksen. Peräti 5,5 litraa paukkumaissia osoittautui kahdelle vähän turhan suureksi määräksi, vaikka hieman miehiä avustinkin jättipakkauksen tyhjentämisessä.
Muistelen aikoinaan katsoneeni kaikki Sormusten herra -trilogian leffat putkeen. Maratoniin käyvät toki muutkin kuin elokuvasarjat, leffojahan maailmassa riittää. Tämän viikon lauantai-ilta ja ehkä osa yötä kuluu minulla kauhuelokuvia peläten. Karmivien pätkien välissä on onneksi tarkoitus katsoa kevennyksenä kauhukomedioita, jottei tarvitse aivan koko aikaa sydän kurkussa istua. Tällä kertaa en itse järjestä maratonia, ja osallistujiakin on enemmän kuin kotiini olisi mukavasti mahtunut. Yksin en ikimaailmassa uskaltaisi kauhua katsoa, sen verran vilkas mielikuvitus minulla on. Hieman silti huolestuttaa jo yöunieni puolesta.
Millaisia elokuvia te lukijat haluaisitte nähdä maratoneissa? Vai onko monta leffaa putkeen aivan liikaa?
Hobitti – Viiden armeijan taistelu elokuvateattereissa nyt. Ensi-ilta oli joulukuussa 2014.
KULTTUURIKUURI 