Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa avautui osuvasti ystävänpäivänä näyttely yksinäisyydestä. Yksin ei päästä kävijäänsä helpolla. Uskon, että meillä kaikilla on kokemusta jonkinlaisesta yksinäisyydestä, hetkellisestä tai jatkuvasta. Näyttelyn teokset tuovat nuo tunteet takaisin mieleen, jos ne vain uskaltaa muistaa. Samalla ne tutustuttavat muutkin siihen arkeen, jota jatkuvasti yksinäiset elävät.
Taidemuseo halusi teosvalinnoissaan tuoda esiin yksinäisyyden kokemuksen moninaisuuden, ja onnistuukin siinä mielestäni varsin hyvin. Näyttelyssä näkyy kaksi eri puolta: toisaalta vaikeus kohdata toisia ihmisiä ja luoda heidän kanssaan suhteita, toisaalta yleisinhimillinen ja usein pakottava tarve läheisyyteen ja yhteenkuuluvuuteen, kontaktiin toisen kanssa.
Iiu Susirajan valokuvat ovat oikein osuvia. Niistä jokainen kertoo yhteen kuvaan tiivistettynä kokonaisen tarinan. Maarit Nevanperän piirroksista en puolestaan ennakkoon oikein innostunut, mutta näyttelyssä ne avasivat kokonaisen näköalan ihmisten kohtaamisiin ja kohtaamattomuuteen arjessa. Surullisia kuvia, joissa teoksen nimellä tuntuu olevan hyvin tärkeä selittävä ja katsojan ajatuksia ohjaava rooli.
Alli Savolaisen Sama taas esittelee mielestäni usein unohdetun, kaikkea muuta kuin mediaseksikkäänä pidetyn ihmistyypin: tavallisen keski-ikäisen miehen. Useasta valokuvasta koostuva teos kertoo yksinäisyydestä suoraan, varsin eleettömästi mutta kuitenkin oivaltavasti.
Minulle näyttelyn pysäyttävin teos oli kuitenkin Heini Partasen ääni-installaatio. Se koostuu internetin keskustelupalstoilta poimituista kirjoituksista, jotka on muutettu kuunneltavaksi puhesyntetisaattorin avulla. Yksinäisten nettiin purkamat ajatukset ovat riipaisevaa kuultavaa ja antavat paljon ajateltavaa. Mustan huoneen eri puolilla kuuluu eri ihmisten ääniä, toiset hiljaa, toiset kovempaa. Kehotan kulkemaan rauhassa ympäri huonetta ja kuuntelemaan. Myös tämän kirjoituksen nimi on osin lainattu teoksen nimestä.
Niin, joukossakin voi tuntea olevansa yksin. Sitä voi olla henkisesti yksin, vaikka sohvan toisella puolella retkottaisi oma perheenjäsen. Toisaalta jotkut ihan oikeasti vain ovat täysin yksin. Ei kaikilla ole ketään, kenelle soittaa tai ketä tavata, kenen kanssa jakaa elämän ilot ja murheet tai edes jutella niitä näitä silloin tällöin.
Miten merkittäväksi muuttuu yksi viikoittainen tekstiviesti, kun se on ainoa, jonka saa. Kuinka jonkun meistä elämässä totta on se, että koskaan ei ole ystäviä ollut – eikä edes kavereitakaan. Miten ainainen yksinolo voikaan katkeroittaa niin, ettei lopulta oikein haluakaan ihmisseuraa. Ja kuinka ihminen lopulta katoaa, joko kuvaannollisesti tai oikeasti, jos ei ole ketään, kenestä peilata itseään. Kenelle olla olemassa. Tästäkin on näyttelyssä esimerkkejä.
Synkkää aihetta voi kuitenkin lähestyä eri tavoin. Partasen ääni-installaatioon verraten toista ääripäätä edustavat Malin Ahlsvedin herkät, haikeat akvarellit. Pienikokoisiin kuviin on saatu suuri sisältö. Ihastuin erityisesti teokseen, jossa oli siili. Ihan vain siksi, että se sai minut hymyilemään ja lumosi tunnelmallaan.
Osin Jonna Kinan videoinstallaatiosta mieleeni nousi puolestaan seuraava ajatus: Teemme valtavasti oletuksia ventovieraistakin heidän ulkonäkönsä ja käyttäytymisensä perusteella. Luomme toisillemme tarinat, jotka eivät välttämättä pidä lainkaan paikkaansa. Kipeän yksinäisyyden kanssa voi painia jopa menestyjä, jota kaikki ihailevat.
Jäin kaipaamaan ja miettimään jotain konkreettista ehdotusta siitä, miten yksinäisten tilannetta voisi parantaa. Kun yksinäisiä on Suomessakin varmasti kymmeniä ellei satoja tuhansia (näin ainakin arvelen), miten heitä voisi saattaa yhteen? Miten voisi murtaa mielessä olevat esteet päästä toista lähelle ja ennen kaikkea päästää toinen lähelle, jos ongelma on siitä kiinni? Samaten vanhusten yksinäisyydestä olisin ehkä halunnut jotain lisää. Osin liikuntakyvytön, kotiinsa sidottu vanhus kun on varmaan yksi Suomen yksinäisimmän ihmisryhmän edustajista.
Tässä lienee sallittua sanoa myös se, että kaikista teoksista en pitänyt, osaa en ymmärtänyt lainkaan ja jotkut olivat mielestäni jopa ikävystyttäviä. Mutta sellaista se taide usein on! Jakaa mielipiteitä. Pääasia, että teoksissa on niitäkin, jotka herättävät voimakkaita tunteita ja jäävät mieleen. Yksin on myös rohkea keskustelunavaus ja varmasti askel oikeaan suuntaan. Suosittelen näyttelyä ihmisyyden oppituntina ihan kaikille. Yksinäinen tankkaa ehkä siitä vertaistukea – et todellakaan ole ainoa yksinäinen! – ja muut saavat mahdollisuuden nähdä, miten syvälle koskevasta asiasta on kysymys.
Loppuun hieman kevennystä vielä. Synkkien hetkien jälkeen oli samanaikaisesti helpottavaa ja absurdia kävellä rappuset yläkertaan ja uppoutua komiikan maailmaan. Taidemuseon toinen näyttely nimittäin esittelee yhden historiamme rakastetuimmista näyttelijöistä, Charles Chaplinin. Siitä lisää Kulttuurikuurissa myöhemmin tällä viikolla. Paljastan jo, että hyödynsin mahdollisuuden pukeutua Chapliniksi. Kuvatodistekin on ja julkaistaan. Viikset ja kaikki!
Yksin Helsingin taidemuseossa 13.7.2014 asti. Tennispalatsi, Salomonkatu 15. Avoinna ti–su klo 11–19, ma suljettu. Liput 10/8 euroa, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi. Kaikille ilmainen sisäänpääsy joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina. Lisää Yksin-näyttelystä taidemuseon kotisivuilla.
Tämän kirjoituksen pääkuvassa Iiu Susirajan teos Symbioosi sarjasta Hyvä käytös. Kuva: Hanna Kukorelli / Helsingin taidemuseo.
KULTTUURIKUURI 