Aitoa ja lämminhenkistä: Tyttö ja varis -näytelmässä kaikki kantavat raskaita salaisuuksia

Keski-ikäinen Säde polttelee vieraassa rappukäytävässä tupakkaa. Elämä on ruhjonut, töistä on pulaa, olut maistuu liikaa. Mistään ei oikein tunnu tulevan mitään. Pissahätäkin vaivaa, kun on tullut litkittyä tyhjäksi tölkki jos toinenkin.

Eläkkeellä oleva leskirouva Armi puolestaan haluaisi keskittyä rauhassa katsomaan norjalaista televisio-ohjelmaa, mutta nenään leijailee ärsyttävä haju. Armi menee närkästyneenä paimentamaan Sädettä muualle tupakoimaan. Homma ei suju niin helposti kuin luulisi.

Näin käynnistyy Vantaalla Tikkurilan Teatterissa nähtävä Tyttö ja varis. Armi ja Säde ovat ensinäkemältä tyystin erilaisia, mutta pikkuhiljaa katsoja huomaa, että heitä yhdistävät monet tekijät, kenties suurimpana niistä yksinäisyys. Hiljalleen naisten välille syntyy erikoinen ystävyys. Lisää uusia ihmisiä Säteen elämään tuo työ puolipäiväisenä siivoojana. Työpari Jarde ei tosin alkuun paljoa puhu tai pukahda, vaikka ystävällinen onkin.

Sirkku Peltolan käsikirjoitus kutsuu katsojan pohtimaan muun muassa yksinäisyyttä, perheen käsitettä sekä äidinrakkautta. Vaikka oma perhe on kaukainen, voi läheisiä ihmisiä löytyä yllättävistä paikoista. Tyttö ja varis kuvaa koskettavasti sitä, miten ihminen voi samanaikaisesti kaivata nähdyksi tulemista ja hyväksyntää mutta myös pelätä sitä ja salaisuuksiensa paljastumista. Se tuo lavalle inhimillisiä ihmisiä, jotka ovat vahvoja mutta herkkiä.

Kantaesityksensä näytelmä sai Tampereen Teatterissa viime syksynä, Tikkurilan Teatteri on nyt toteuttanut oman produktionsa ohjaaja Carita Välitalon johdolla. Peltolan näytelmä on myös ehdolla Lea-palkinnon saajaksi. Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry jakaa Lea-palkinnon parhaalle kotimaiselle näytelmälle.

Kaikki näytelmän hahmot kantavat mukanaan kipeitä kokemuksia. Nina Tikka tekee Säteenä koskettavan ja moniulotteisen roolin naisena, joka on menettänyt poikiensa mukana oikeastaan koko elämänsä suunnan ja tarkoituksen. Sympaattisen ja hyväntahtoisen Säteen epäsäännöllinen arki pääsee uusille urille puolipäivätyön ja uusien, yllättävien ystävyyksien ansiosta.

Markus Ukkolan luontevasti ja sympaattisesti esittämä nuori Jarde tuo näytelmään sen synkkien aiheiden vastapainoksi kaipaamaa valoa ja huumoria. Slangia lasketteleva Jarde on Säteen työpari. Hän ei ota ylimääräistä stressiä mistään ja hengailee duunissa luurit korvilla. Rennosta ja vähäsanaisesta chillistä jäbästä paljastuu kuitenkin myös syvällinen ja paljon ajatteleva puoli. Myös Jarde on kokenut kovia, vaikkei sitä heti näytäkään.

Säteen ja Jarden lämmintä jutustelua on mukavaa seurata. Samalla molemmat myös ravistelevat stereotypioita siivoojista ja siivouksesta ammattina. Hyvän työyhteisön merkityskin tulee esiin, varsinkin kun tämä kahden hengen tiimi pitää tehokkaasti puolensa öykkäripomon riehuessa.

Marja Ristolan esittämä hillitty eläkeläinen Armi on täysin lukossa itsensä ja elämänsä kanssa. Leskirouva joutuu ilmeisesti edes jotenkin selviytyäkseen sulkemaan mielestään sen, mitä hänen kodissaan tapahtuu ja mitä hänen läheisensä tekee. Vanhusten taloudellinen hyväksikäyttö ja muu kaltoinkohtelu on aiheena tärkeä mutta yhä kummallisen vaiettu.

Hahmoista yksiulotteisimmaksi jää kaikin puolin vastenmielisesti käyttäytyvä, machoileva pienen siivousfirman pomo Ipe (Timo Luotonen), jonka toimia on vaikea ymmärtää. Ipelle näyttävä elämä on tärkeää, vaikkei siihen oikein olisi varaa. Luotonen tekee uskottavaa työtä. Katsoja hätkähtää varsinkin Ipen raivokohtausta.

Kun käsikirjoitus ja ohjaus kantavat hyvin, ei lavastukseen, valaistukseen tai äänimaailmaankaan vaadita mitään ylimääräisiä krumeluureja. Tikkurilan Teatterin versio on ulkoisesti sopivan pelkistetty ja antaa dialogille tilaa soljua ja tunteille kasvaa. Lopputaputusten jälkeen teki mieli mennä kiittämään koko työryhmää koskettavasta illasta. Tikkurilan Teatteri on ammattijohtoinen harrastajateatteri, joka on vuosien varrella tarttunut hyvin monenlaisiin aiheisiin.

Erityisesti pidin siitä, miten näytelmä ei edes yritä tarjoilla helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja vaikeisiin ja monimutkaisiin ongelmiin. Tyttö ja varis tuntuu elämänmakuiselta ja uskottavalta ehkä juuri siksi, että moni asia jää auki. Kaikki hahmot eivät kykene edes kohtaamaan kipupisteitään, saati ottamaan apua vastaan tai muuten muuttamaan elämäänsä.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin ajatus siitä, että pieni ystävällinen ele voi muuttaa paljon ja että vaikka olisi kokenut mitä, voi aina saada korjaavia kokemuksia ja oppia luottamaan uudestaan.

Tyttöä ja Varista esitetään hienossa historiallisessa Kulttuurikeskus Vernissassa aivan Tikkurilan aseman ja Heurekan tuntumassa. Vieressä kuohuvat Keravanjoen kosket. Vinssisali on sopivan intiimi ja tunnelmallinen juuri tälle näytelmälle.

Esityksiä on ikävä kyllä vain marraskuun ensimmäiseen päivään asti. Sen jälkeen teatterissa pääsee kuitenkin seuraamaan vantaalaisia rakkaustarinoita. Ennakkotietojen perusteella Suurin niistä on Vantaa voisi olla mielenkiintoista nähtävää kaikille rakkaudesta ja/tai Vantaasta kiinnostuneille.