Helsingissä Kanneltalossa sai maaliskuun alussa ensi-iltansa liikkeellinen teos naiseudesta, Song of the Goddess. Yllätyin sekä tapahtumista lavalla että omista reaktioistani niihin. Aluksi en oikein meinannut päästä sisään esityksen maailmaan ja pelkäsin jääväni tunnetasolla täysin kylmäksi. Loppumetreillä kuitenkin jokin lamppu syttyi päässäni, ja huomasin, että minähän olen kuin olenkin vaikuttunut näkemästäni ja kokemastani.
Jälkikäteen tajusin, että teoksen nimen ja aiempien kokemusteni perusteella olin luonut esityksestä etukäteen vahvan käsityksen päässäni. Alkuun ehkä hämmennyinkin sitä, miten erilainen teos olikaan verrattuna odotuksiini. Juuri se on kuitenkin myös Song of the Goddessin vahvimpia puolia: esitys ei sorru kuvaamaan naiseutta kliseiden kautta, vaan uskaltaa tuoda esiin tuoreita näkökulmia sekä naisen elämään ja olemukseen kuuluvia voimakkaita, rajuja ja jopa rujojakin piirteitä.
Toki lavalla nähdään myös herkkiä ja kauniita hetkiä, kun kerran kaikissa naisissa olevaa jumaluutta juhlistetaan. Poikkeuksellista on kuitenkin se, miten jännittävällä tavalla jumalallinen limittyy arkiseen. Lavalla liikkuu viisi kiehtovasti erilaista naista: flamencotanssija Kaari Martin, fyysisen teatterin ammattilainen Elin Smedlund, tanssijat Satu Rekola ja Kati Korosuo sekä näyttelijä Kreeta Salminen. Esitys ei minusta kuulukaan yksiselitteisesti minkään yhden taiteenlajin alle, vaan yhdistää muun muassa teatteria ja monenlaista tanssia.
Song of the Goddesss rakentuu yksittäisistä kohtauksista, joita teemat ja esiintyjät sitovat yhteen. Teos vaatii katsojalta malttia rauhoittua, katsoa ja tulkita. Monissa kohtauksissa on viipyilevä tunnelma ja toistoa. Viittaukset muihin kulttuureihin ja uskontoihin tuovat esitykseen vielä lisää kerroksellisuutta.
Teos vaatii katsojalta malttia rauhoittua, katsoa ja tulkita.
Katsomossa saa hämmentyä, vaikuttua ja huvittua. Yhdessäkin kohtauksessa kaikki viisi esiintyjää kertovat liki yhteen ääneen kuukautisten syntyyn liittyvistä myyteistä, joista osa on niin pähkähulluja, ettei niille voi kuin nauraa. Vai mitä muuten voisi tuumata esimerkiksi väitteestä, että verta tarvittiin aikanaan joulua varten, kun punaista väriä ei muuten ollut?
Välillä esiintyjät ovat puolestaan kuin viettämässä intiimiä ja lämminhenkistä iltaa ystävien kesken, ja myös yleisö pääsee osaksi tätä tunnelmaa. Martin jakaa kauniisti laulun jumalalliselle naiselle ja tanssii valloittavasti. Korosuon katse ja oikeastaan koko olemus ovat maagisella tavalla vangitsevia. Rekola puolestaan sai oloni hieman epämukavaksi, niin hienosti hän heittäytyy esityksen loppuvaiheessa lavalle lähes alasti eteenpäin ryömivänä ja epämiellyttävästi ääntelevänä hahmona. Niin hänessä kuin muissakin esiintyjissä on luonnollista ja mutkatonta voimaa.
Tässä teoksessa valaistuksella on minusta tavallista suurempi rooli tunnelman luojana. Upeat valot tuovat kohtauksiin paljon lisää syvyyttä. Valosuunnittelusta vastaa Mirkka Saari. Steina Öhmanin ja Annika Salorannan suunnittelemat puvut puolestaan ovat sopivan yksinkertaisia mutta tukevat esityksen teemoja ja tuovat niihin lisätuulahduksen muista kulttuureista. Öhman on myös esityksen ideoija ja ohjaaja.
Song of the Goddess haastaa katsojaa ajattelemaan. Esitys on tervetullut muistutus siitä, miten monitahoista naiseus voi olla. Pidän myös ajatuksesta, että naisissa – minä mukaan lukien – elää sekä jumaluutta että tavallisuutta. Esitys olikin voimauttava ja antoisa kokemus. Teki hyvää pysähtyä, rauhoittua ja ajatella, vaikka se tuntuikin aluksi vaikealta.
Teos puhuttelee luultavasti voimakkaimmin naisia, mutta muidenkaan sukupuolten ei kannata kavahtaa sitä. Jos ei muuta, Song of the Goddess ehkä avaa näkökulmia siihen, millaisia voimia niin naisiin kuin ylipäätään ihmisiin kätkeytyykään.
Jos joku teistä lukijoista on käynyt tai käy katsomassa tämän esityksen, kuulisin mieluusti sen herättämistä ajatuksista. Entä jaatteko kanssani näkemyksen siitä, että naiseutta käsitellään taiteessa usein yhä turhan kliseisesti, vaikka on toki myös joitakin piristäviä poikkeuksia?
Song of the Goddess Kanneltalossa (Klaneettitie 5, Kannelmäki) vielä 9., 10. ja 11. maaliskuuta 2017. Liput 16,50/10,50 e. Suositusikäraja 10 vuotta. Kesto 60 min, ei väliaikaa. Lisätiedot Kanneltalon verkkosivuilta. Käy katsomassa myös Song of the Goddessin Facebook-sivua. Tutkija Anna Thuring puhuu naiseudesta ja teatterista Kanneltalon kahvilan stagella to 9.3. klo 18.15. Taiteilijatapaaminen pe 10.3. esityksen jälkeen salissa. Tämän kirjoituksen pääkuva: Kari Rosenberg.
Kävin avecini kanssa katsomassa ensi-illan 1.3.2017. Kiitokset Kanneltalolle vapaalipuista esitykseen!
KULTTUURIKUURI 