Lumikuningattaressa peikot saunovat ja satumaailma kimmeltää

Kansallisbaletti virittelee joulumieltä jo kolmatta vuotta peräjälkeen H. C. Andersenin satuklassikolla. Lumikuningatar on osoittautunut jättimenestykseksi, sillä sen lisäesityksetkin on myyty loppuun jo kahtena vuotena. Ei ihme: tämä koko perheen baletti tarjoaa upeaa visuaalista loistoa ja satumaista tunnelmaa koko rahan edestä.

Rakastetun tanskalaiskirjailijan satu lienee useimmille hyvin tuttu. Minulle on jäänyt mieleen erityisesti sadun kotimainen, palkittu elokuvaversio, jonka näin lapsena moneen kertaan.

Baletissa tapahtumat on tuotu Helsinkiin, mikä on minusta toimiva ja perusteltu ratkaisu. Kaksi helsinkiläislasta, ystävykset Kai ja Kerttu, ajautuvat elämänsä seikkailuun. Kertun isoäiti on ostanut markkinoilta kauniin vanhan peilin. Sitä hän ei kuitenkaan osaa aavistaa, että peiliin kätkeytyy kaukana pohjoisessa asuvan, jäätävän Lumikuningattaren taikavoima. Lumikuningatar lähettää maahisensa hakemaan peiliä takaisin. Maahiset onnistuvat, mutta huonoin lopputuloksin: peili särkyy, ja sirpaleista yksi päätyy nukkuvan Kain silmään.

Tämän jälkeen Lumikuningatar päättää siepata Kain. Kerttu tietenkin lähtee pelastamaan ystäväänsä ja kiertää ympäri maailmaa tätä etsien. Lopulta hän onnistuukin pelastamaan Kain muiden avulla, ja tarina saa onnellisen lopun. Vai saako? Aivan loppu oli ehkä koko sadun pelottavin osuus, mutta siitä en ala tässä enempää kertomaan.

Kyseessä on perinteiseen tapaan opettavainen tarina, joten Kerttu oppii matkallaan muun muassa ymmärtämään ihmisten erilaisuutta. Vanhoissa saduissa on usein monia eri tasoja, joista osa puhuttelee lapsia ja aikuisia ja osa vain jompakumpaa näistä ryhmistä. Niin myös Lumikuningattaressa.

Sain musiikista kylmiä väreitä heti esityksen alussa. Tuomas Kantelinen on onnistunut luomaan monipuolisen ja sadunomaisen äänimaailman, joka sopii Lumikuningattareen täydellisesti. Huomasin illan aikana useaan kertaan ajattelevani, että onpa uskomaton kokonaisuus: musiikki, Kenneth Greven luoma koreografia ja esityksen visuaalinen ilme kävivät saumattomasti yhteen ja tukivat hienosti toisiaan.

Lavalla nähtiin paljon lahjakkaita lapsia ja nuoria. Näkemäni perusteella suomalaisen baletin tulevaisuudesta ei tarvitse olla huolissaan. Pääroolien Sanni Eloranta Pikku-Kerttuna ja Colin Jacobs Pikku-Kaina olivat hurmaavia ja erittäin luontevia. Mikä esiintymisen riemu heistä välittyikään! Kaksikosta näki, että he todella nauttivat lavalla olemisesta. Niin näytteleminen kuin tanssi sujuivat. Ylipäätään Kansallisoopperan balettioppilaitoksen lapset ja nuoret loistivat läpi koko esityksen.

Alun jälkeen Kain ja Kertun roolit siirtyivät aikuisten esitettäviksi. Ikävä kyllä Michal Krčmář ei oikein onnistunut tuomaan tunnetta ja eloa Kaihin. Edita Raušerová pärjäsi mielestäni kohtuullisesti Kertun roolissa, mutta pääparin väliltä jäi puuttumaan aitoa kemiaa.

Paljon enemmän innostuinkin Lapin seidan (Tiina Myllymäki) ja Lapin velhon (Nicholas Ziegler) yhteiskohtauksista. Myllymäki oli mielestäni kerrassaan loistava ja eloisa läpi koko esityksen. Hänen seidassaan näkyi valtavasti persoonaa jo ensihetkistä lähtien. Hän ja Ziegler ovat karismaattisia esiintyjiä niin yhdessä kuin erikseen, ja heidän yhteistanssiaan oli nautinnollista katsoa.

Yksittäisistä tanssijoista mieleenpainuva oli myös Lucie Rákosníková Ilvesneitona. Hän tanssi ja liikkui hyvin naisellisesti, sensuellisti ja sulavasti, kuin luotuna kissaeläimen rooliin.

Lumikuningatar puolestaan jäi minusta vähän sivurooliin, vaikka Mai Komori esiintyikin jylhän jäisenä ja ilmeettömänä. Olisin kaivannut pääpahikselle paremmin muista erottuvaa asua ja lisää näyttävyyttä.

Minna Haapkylän näin reilu kuukausi sitten Q-teatterin Ihanat ihmiset -näytelmässä. Lumikuningattaressa hänellä oli tarinaa kertovan isoäidin rooli, eli täysin erilainen osa kuin Ihanissa ihmisissä. Haapkylä hoitaa molemmat roolit mallikkaasti, mikä kertoo paljon hänen muuntautumiskyvystään. Isoäitinä hän on valovoimainen, miellyttävän eläväinen mutta rauhallinen kertoja ja onnistuu luomaan juuri sopivan satumaisen tunnelman.

Lumikuningattaren visuaalinen ilme on Erika Turusen, Mikki Kuntun ja Pekka Helysen käsialaa. Lavastus ja valaistus saivat huokailemaan ihastuksesta. Erityisesti Lapin tunnelma oli saatu hienosti tuotua keskelle Helsinkiä ja Oopperatalon lavaa, vaikka pidin paljon myös muista lavasteista. Katsoja todella pääsi revontulien alle keskelle Pohjolan pakkasia, eloisalle Kauppatorille 1900-luvun alkuun, mukaviin koteihin, Lumikuningattaren hyiseen palatsiin ja saunomaan erikoisessa seurassa.

Iso led-näyttö toi esitykseen jännittävän modernin vivahteen. En oikein tiedä, mitä mieltä siitä olisin. Toisaalta hieno yksityiskohta, mutta veikö se kuitenkin hieman satumaisuuden tenhoa Lumikuningattaresta?

Puvustus ja maskeeraus olivat myös enimmäkseen huikeita – näin voi sanoa yhtään liioittelematta. Vain Lumikuningattaren asuun ja olemukseen tosiaan vähän petyin. Erikoismaininnan stailauksen onnistuneisuudesta puolestaan ansaitsevat maahiset. Vänkyränenäistä ja suippokorvaista jengiä oli hauska katsella. Myös isoäidin asu aivan esityksen lopussa on todella hieno ja näyttävä.

Tanssia olisin halunnut nähdä ensimmäisessä näytöksessä vielä vähän enemmän ja jo heti alussa. Toisaalta toisessa näytöksessä tanssi saikin lisää tilaa ja pääsin huokailemaan ihastuksesta. Minulle Lumikuningattaren huikeimmat hetket tarjosivat kohtaukset, joissa oli peikkoja tai mitä lie maahisia. Saunakohtaus sai suun loksahtamaan auki. Mikä määrä maskuliinista energiaa ja sopivan rentoa huumoria!  Oli myös upeaa seurata etenkin esityksen lopun taisteluja, jossa Lumikuningattaren herkän kauniit lumihiutaleneidot kävivät maahisia vastaan. Täydellistä liikekieltä, ja nuoret tanssivat kerta kaikkiaan hienosti.

Kaikesta upeudestaan huolimatta Kansallisbaletin Lumikuningatar ei ehkä ihan yltänyt täyttämään niitä ylikorkeita odotuksia, mitä minulla sille oli, olinhan lukenut siitä paljon jo etukäteen. Vaikea sanoa, mitä jäi puuttumaan, sillä baletti oli kovin yltäkylläinen. Johtuisiko olo Lumikuningattaren vaatimattomuudesta tai siitä, etten oikein syttynyt Kain ja Kertun roolit tanssineiden aikuisten esiintymiselle? Tai ehkäpä kyse olikin vain siitä, etten itse oikein ollut virittynyt balettiin, vaan mieli koetti harhailla arjen kiireisiin?

Toisaalta varsinkin toinen näytös tempaisi minut todella mukaansa, ja voin todella suositella Lumikuningatarta liki kenelle vain. Esitys toimii ihanana joulumielen herättäjänä ja pakohetkenä synkästä syksystä loistavan kimmeltävään satumaailmaan. Pienimmätkin yksityiskohdat on hiottu huippuunsa. Visuaalinen ilme on aivan uskomaton ja musiikki pysäyttävän upeaa. Tanssi on monipuolista ja koskettavaa. Juuri kun luulee, ettei voisi enää yllättyä, lavalle tulee jotain uutta ja erikoista. Mieleenpainuva elämys!

Lumikuningatar Kansallisoopperan päänäyttämöllä la 29.11. asti. Liput 21,50–107,50 e, permanto alk. 65,50 e (sis. palvelumaksun). Suositellaan yli 6-vuotiaille. Kesto 2 h 25 min, 1 väliaika. Lue lisää baletin kotisivuilta.

Kävin katsomassa ke 29.10. näytöksen. Kiitos vapaalipusta Kansallisbaletille! Tämän kirjoituksen pääkuvassa Jääkuningatar ja Lapin velho lumoavat ulkoasuillaan. Vuonna 2012 rooleissa tanssivat Tiina Myllymäki ja Wilfried Jacobs. Kuva: Sakari Viika / Suomen Kansallisbaletti.