Viime viikkoina kulttuuriharrastuneisuuteni on ollut hieman rajoittunutta, sillä sitkeä flunssa on vaivannut. Vinkkinä muille sairaspedillä makaaville, että lepopäivät saa kulumaan vaikkapa uudenlaista musiikkia kuunnellen. Itse ehdin ottaa ensiaskelia klassisen musiikin pariin. Siitä kuitenkin lisää kenties joskus toiste, sillä tällä kertaa haluan kirjoittaa yhdestä näkemästäni elokuvasta. Saatte myös pienen musiikkivinkin sekä ennakkomakua tulevasta.
Ensin kuitenkin elokuvaan. Töiden kautta päädyin katsomaan yhtä tämän syksyn kenties odotetuimmista kokoillan filmeistä, Miika Nousiaisen menestysromaaniin perustuvaa Vadelmavenepakolaista.
En ole vielä lukenut kirjaa, joten en pysty ottamaan kantaa sen ja elokuvan suhteeseen. Perusidea niissä molemmissa on kuitenkin sama. Mikko Virtanen, 37, haluaa olla tavallinen ruotsalainen mies. Ongelmana on vain se, että hän on sattunut syntymään suomalaiseksi. Mikä tragedia!
Virtasen elämä saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun hän kohtaa ruotsalaisen Mikael Anderssonin. Tämä on täysin kypsä elämäänsä ja valmis luovuttamaan identiteettinsä Virtaselle. Suomalainen toki tarttuu mahdollisuuteen. Mutkia matkaan aiheuttaa Mikaelin sisko Maria, josta Mikko ei tiennyt mitään.
Elokuva tarkastelee varsin mukavasti kulttuuristereotypioita ja -eroja. Se sisältää sopivasti toimintaa ja romantiikkaa, mutta kulkee melko varovaisena keskitietä lähes kaikessa. Suomalais-ruotsalaisen yhteistyön tulosta on hauska katsoa. Odotin silti ehkä hieman hulvattomampaa ja keveämpää elokuvanautintoa. Toki viihdyin, mutta jollakin tavalla jopa melankolinen pohjavire yllätti. Toisaalta elokuva oli varmaankin juuri siksi hyvin, hyvin pohjoismainen. Lopusta pidin paljon, sillä se jätti hyvän mielen.
Pidän myös siitä, kuinka pohjoismaisissa tuotannoissa valkokankaalla näkee aidosti persoonallisen näköisiä ihmisiä eikä vain toistensa klooneja niin kuin Hollywood-tuotannoissa usein on tapana. Ruotsalainen Jonas Karlsson selviytyy minusta ihan mallikkaasti vaativasta pääroolistaan suomalaisena Mikkona. Erityisesti pidin kuitenkin Josephine Bornebuschin roolityöstä Mikaelin siskona Mariana.
Pohjoismaisissa tuotannoissa valkokankaalla näkee aidosti persoonallisen näköisiä ihmisiä eikä vain klooneja.
Hauskana yksityiskohtana joudun mainitsemaan siitä, että Vadelmavenepakolaista oli katsomassa myös kovassa nousussa oleva helsinkiläismuusikko Kasmir. Ihan luonnollista kyllä, nousihan hän suosioon Vadelmavene-nimisen hittinsä myötä. Olen päässyt haastattelemaan Kasmiria ja kuunnellut hänen tuoretta albumiaan. Mukava mies ja hyvä levy, suosittelen!
Sitten kurkistuksia tulevaan. Ennen kuun vaihdetta ehdin vielä nähdä Kansallisbaletin suositun version Lumikuningattaresta. Sen jälkeen suuntaan aivan erilaisiin tunnelmiin, kun luvassa ovat ainakin seuraavat teatteriesitykset: karmivasta metromatkasta kertova aistikauhuesitys (!) Viimeinen vuoro, fantasia-aiheinen Ender’s Game ja Vantaan teatterin tämän syksyn uutuus Kuningaskalastaja. Kaikista näistä on toki tulossa arviot tänne blogiin.
Aivan lähipäivinä aion kuitenkin viedä Kulttuurikuurin jälleen pienelle sivupolulle ja kertoa hiljattain kokemistani elämyksistä Norjan pääkaupungissa Oslossa. Pidennetyn viikonlopun aikana ihastelin muun muassa upeaa marmorista oopperataloa ja erittäin vaikuttavia alastonpatsaita. Synkempiä sävyjä matkaan toi se, miten reilun kolmen vuoden takaiset terrori-iskut yhä näkyvät keskustassa. Tulen kirjoittamaan myös siitä.
Tämän kirjoituksen pääkuva: Jonas Karlsson esittää Mikko Virtasta, joka tuntee jääneensä jumiin suomalaismiehen kehoon. Kuva: Erika Cardenas Hedenberg.
KULTTUURIKUURI 