Kaunotar ja hirviö vs. katsojan mieliala

Kuinkahan katsojan oma mielentila vaikuttaa siihen, mitä taide-esityksestä saa irti? Tämä kysymys putkahti mieleeni, kun olin katsomassa Kansallisoopperan koko perheen balettia Kaunotar ja hirviö. Meneillään oli kiireinen ja hyvin vaativa viikko niin työ- kuin yksityiselämässä. Univelkaa oli kertynyt paljon. Katsomoon rauhoittuminen tuntui vaikealta vielä esityksen alettua: olo oli levoton ja ajatukset pyörivät päässä.

Harmittelin jo saman tien sitä, etten pystynyt vain unohtamaan muita asioita ja nauttimaan kulttuurista täysillä. Vielä kurjempaa se on siksi, että Kaunotar ja hirviö on kiistatta kaunis baletti ja kerännyt kehuja. Teos sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa syksyllä 2014, ja palasi nyt lyhyelle uusintakierrokselle. Esityksiä tullee lisää vielä myöhemmin, sen verran suosittu tämä baletti on ollut. Kannattaa seurata Kansallisoopperan verkkosivuja.

Kaunotar ja hirviö on myös vuosisatoja vanha, perinteinen kansansatu. Ensimmäisen julkaistun version siitä teki ranskalainen Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve jo vuonna 1740. Ainakin Oopperatalon lavalla nähtävä tarina tuntui minusta tutulta: Kaukaisessa maassa elelee nuori, itsekäs kuningas Alexander, jonka noita muuttaa hirviöksi. Linnan maille saapuu kauppias, joka leikkaa mukaansa punaisen ruusun tietämättä, että se kuuluu Hirviölle. Hirviö suuttuu ja vaatii kauppiasta joko palaamaan itse tai lähettämään yhden tyttäristään. Kauppiaan kolmesta tyttärestä nuorin ja kiltein, Belle, lähteekin Hirviön luo.

Aluksi Hirviö saa liehitellä Belleä turhaan, mutta monien yllättävien käänteiden jälkeen neito muuttaa mielensä ja tunnustaa rakkautensa. Lumous raukeaa, Hirviö muuttuu nuorukaiseksi, linnassa vietetään häitä ja pariskunta elää elämänsä onnellisina loppuun saakka, kuten saduissa kuuluukin.

Olen nähnyt Kaunottaren ja hirviön Disney-elokuvana 1990-luvun alussa valkokankaalta. Leffa oli pienelle lapselle iso elämys, joten ehkä odotin baletilta vähän liikaa. Tunnemuistissa elää vahvana myös Kesäyön unelma -baletti, jonka näin peräti kahtena versiona viime keväänä. Varsinkin Kansallisbaletin versio nosti riman todella korkealle.

Kaunottaren ja hirviön päärooleissa esiintyivät Eun-Ji Ha Belle-kaunottarena ja Frans Valkama kuningas Alexanderina ja hirviönä. Molemmat tanssivat toki hyvin. Minulle illan valopilkku oli kuitenkin veikeä ja persoonallinen Pikkuhirviö, jota Colin Jacobs tulkitsi osuvasti. Hahmo toi elävästi mieleeni Puck-haltian Kesäyön unelmasta.

Muuten nautin tällä kertaa ehkä eniten baletin satumaisesta visuaalisesta ilmeestä ja näyttävistä joukkokohtauksista. Teoksessa oli monia hauskoja yksityiskohtia, jotka toivat fantasiamaailman eloon. Erilaisia hahmoja vilisi lavalla vaikka kuinka. Heidän upeiden ja mielikuvituksekkaiden asujensa valmistamiseen on varmasti vierähtänyt hurjan paljon työtunteja. Oli hauskoja jäniksiä porkkanoineen, nymfejä ja fauneja, tuulen henkiä, yön varjoja, ruusuja, unikuvia ja vaikka mitä muuta. Jopa suihkulähteen veistokset alkoivat elää, samaten kuin linnan portit. Hurjaa on myös se, miten monta ihmistä näyttämölle voikaan kerralla mahtua.

Jostain syystä Kaunotar ja hirviö jätti kuitenkin minut aika tunteettomaksi. Vaikea määritellä, mistä moinen tarkalleen johtui. Kuten jo mainitsin, oman elämäni aallokot varmasti vaikuttivat siihen. Ehkä jokin toinen esitys olisi puhutellut minua noissa fiiliksissä enemmän? Toisaalta jäin miettimään, ettei teos oikeastaan tarjonnut minulle hirveästi uutta. Olen tainnut käydä jo sen verran baletissa, etten enää häikäisty esitysten loisteliaisuudesta tai ihmettele tanssijoiden taitoja aivan samoin kuin ennen. Voiko korkeaan laatuun tottua tällä tavoin? Toisaalta taide nyt vain on luonteeltaan hyvin henkilökohtaista: se, mikä koskettaa syvästi yhtä, ei välttämättä liikauta toista ollenkaan.

Lokakuussa Kansallisoopperassa saa ensi-iltansa toinen satuklassikko, Pieni merenneito. Baletti kiinnostaisi muun muassa siksi, että koreografina on Kansallisbaletin oma taiteellinen johtaja Kenneth Greve. Sain myös pientä esimakua upeista puvuista ja lavasteista kierroksellani kulissien takana syyskuun alussa. Kuvapainotteinen reportaasi vierailustani tulee julki hyvin pian. Samaten julkaisen vihdoin jatkoa pakopelisarjalle, sillä kävin juuri testaamassa Room Escape Running Rabbitin kauhuaiheisen Child’s Play -huoneen. Ennen näitä kirjoituksia kuitenkin juhlitaan vielä Kulttuurikuurin synttäreitä. Blogi täyttää perjantaina 2.10. kaksi vuotta, ja juhlapäivän kunniaksi on luvassa tietysti juhlapostaus. Blogi tulee myös uudistumaan – siitäkin lisää synttäripäivänä.

Onko siellä ruudun toisella puolen joku, joka on myös huomannut oman tunnetilansa ja elämänsä tapahtumien vaikuttavan siihen, miten paljon taide-elämyksistä saa irti? Entä joku, joka haluaisi jakaa oman mielipiteensä Kaunottaresta ja hirviöstä?

Kaunotar ja hirviö oli ohjelmistossa tänä syksynä 22. elokuuta – 12. syyskuuta. Mahdollisten tulevien esitysten päivämääriä ei ole vielä julkistettu. Kannattaa seurata Kansallisbaletin sivuja. Tänä syksynä ohjelmistossa ovat muun muassa vielä lokakuussa ensi-iltansa saava baletti Pieni merenneito sekä joulun alla ohjelmistoon palaava Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas.

Kävin katsomassa to 3.9. esitystä. Kiitokset Kansallisbaletille vapaalipusta! Tämän kirjoituksen pääkuvassa keskellä Belle (Eun-Ji Ha), etualalla Pikkuhirviö. Kuva: Mirka Kleemola / Suomen Kansallisbaletti.