28-vuotias tanssija ja näyttelijä Julius Susimäki oli vasta yläasteella, kun hän alkoi tarkkailla ulkonäköään, rajoittaa ruokavaliotaan ja lisätä liikuntaa. Muutama vuosi sitten hän päätti rohkeasti tehdä esityksen kokemuksistaan. Millaista on, kun elämää hallitsevat neuroosit, rutiinit, suorittaminen, häpeä ja paha olo?
Monitaiteellinen Ote oli ensi-illassa jo vuonna 2016, mutta palasi tämän vuoden helmikuussa uudelle kierrokselle hieman uudistuneena. Esitys on erittäin henkilökohtainen, mutta samalla se onnistuu tavoittamaan jotain, jossa riittänee jokaiselle samaistuttavaa.
Ote on myös paljon syvällisempi kuin mitä osasin odottaa. Ulkonäköpaineista puhutaan nykyään paljon, tosin yhä lähinnä naisten näkökulmasta. Susimäki laajentaa aiheen käsittelyä kuitenkin ansiokkaasti kertomalla, millaisiin pelkoihin jatkuva itsensä tarkkailu ja kontrollointi liittyy, sekä purkamalla koko henkilöhistoriaansa yleisölle.
Ote yhdistää tanssia, muuta esiintymistä ja videokuvaa. Suora ja napakka esitys sopii heillekin, jotka eivät yleensä tanssista innostu. Yksittäisistä kohtauksista muodostuu monipuolinen ja soljuva kokonaisuus. Liike kuvastaa hienosti teemoja esimerkiksi silloin, kun tanssija kiirehtii valokeilasta toiseen ja sättii sanattomasti kehoaan.
Taustalle ajoittain heijastettavaa videokuvaa käytetään kekseliäästi mutta sopivan säästeliäästi. Musiikkivalinnat osuvat ytimeen, ja valaistus on niin ikään erittäin onnistunutta ja piirtää monesta kohtauksesta esiin kaikista oleellisemman.
Susimäki pitää myös pitkän ja rennosti polveilevan monologin suoraan yleisölle. Hän kertoo avoimesti, kirosanoja säästelemättä ja vitsaillen tarinansa. Kiroilua on kenties joidenkin mieleen liikaa, mutta toisaalta juuri se ja muu puheen rosoisuus tuovat esiin, ettei esityksessä ole kyse vain teatterista, vaan oikean ihmisen aidoista kokemuksista.
Yksityiskohdat huvittavat yleisöä, ja ihan syystä. Myös Susimäki itse tunnustaa, että jotkin teot ovat niin kaiken järjen ylittäviä, ettei niille voi olla nauramatta.
Katsojien nauru saattaa kuitenkin olla osin myös hämmennystä, sillä kun tarkemmin pysähtyy ajattelemaan, monet Susimäen kertomat asiat ovat surullisia ja varmasti aiheuttavat kärsimystä. Hyvänä esimerkkinä tästä käynee pakonomainen tarve tarkistaa jatkuvasti, kiiltääkö kasvojen iho, ja ylipäätään kehon loppumaton tarkkailu. Miten olla läsnä ja nauttia elämästään, jos mielessä pyörivät epävarmuudet eivät anna hetken rauhaa?
Erillisten näyttävien kohtausten lisäksi esityksen vakava ja surullinen puoli pilkahteleekin esiin yksittäisistä lauseista, hetkistä, katseista ja kehon liikkeistä. Esityssalissa istuessani jouduin välillä pidättelemään itkua, vaikka musta huumori kevensi tunnelmaa. Varsinkin loppu oli erittäin koskettava.
Teoksen päätteeksi teki mieli mennä halaamaan Susimäkeä ja kiittää häntä rohkeudestaan. Siitä, miten hän paljasti itsestään haavoittuvan puolen, jota on usein vaikea näyttää jopa ihan lähimmille. Kävin esityksen jälkeen hyvän keskustelun illan aikana esiin nousseista aiheista minulle tärkeän ihmisen kanssa.
Ote on tärkeä, turhia konstailematon ja hieno esitys. Erityisesti sitä voi suositella sukupuoleen katsomatta kaikille, jotka kokevat joskus riittämättömyyden tunnetta. Toivottavasti Susimäki tuo Otteen lavalle jossain vaiheessa vielä kolmannellekin esityskaudelle, sillä tänä keväänä sen pystyi näkemään vain neljänä iltana.
Julius Susimäki: Ote. Ensi-ilta oli vuonna 2016, uudet näytökset nähtiin Kaapelitehtaalla helmi-maaliskuun vaihteessa 2018. Lue lisää Otteen kotisivuilta.
Kävin katsomassa esityksen ke 28.3.2018. Kiitos kutsuvieraslipusta! Tämän kirjoituksen pääkuvan kuvaaja: Nikolai Hallikainen.
KULTTUURIKUURI 