Teatteria ilman katsomoa ja näyttämöä: 13. tunnin vinksahtaneessa ja runsaassa satumaailmassa katsoja valitsee, mitä kokee

555 neliömetriä tilaa. Ei katsomoa tai näyttämöä, vaan jokaisella katsojalla vapaus valita, missä liikkuu ja mitä katsoo. Vaihtuvia tiloja, tunnelmia ja kohtauksia. Kaikkea saa tutkia ja tarkastella, jopa maistaa.

Jos käyt tänä keväänä katsomassa vain yhden teatteriesityksen, Helsingin Vallilassa esitettävä 13. tunti on siihen erinomainen valinta. Teatteri Vapaan Vyöhykkeen esitys on ehdottomasti yksi kevään mielenkiintoisimmista kulttuuritapauksista. Tässä mittakaavassa ei Suomessa ole ennen immersiivistä teatteria taidettu nähdä. Kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin huomata, että esityksiä on vain helmikuun loppuun asti.

13. tunti työntää yleisön vinksahtaneelle aikamatkalle lapsuuteen. Katsojat astuvat maailmaan, jossa saduista tutut hahmot, kuten Hannu ja Kerttu sekä Lumikki ja Punahilkka, saavat uusia, yllättäviä piirteitä. Vapaa Vyöhyke itse kuvailee, että esitys yhdistää ”satujen julmuuden ja maagisuuden nykypäivän ihmisen syvimpiin haluihin ja pakkomielteisiin”. Tämä on osuva kuvailu. Jokainen myös rakentaa oman tarinansa ja tulkintansa siitä, mitä seuraa ja kokee.

Katsojat saavat heti aluksi kasvoilleen kultaiset naamarit ja siirtyvät siten osaksi satumaailmaa. Tilaan päästyään kaikki tuntuivat ensin kulkevan ympäriinsä ehkä hieman ihmetellen, miten homma oikein toimii. Esityksestä sai kuitenkin nopeasti kiinni. Pian karkkikipot alkoivatkin tyhjentyä ja ihmisiä näkyi myös pimeissä nurkissa tutkiskelemassa erilaisia tavaroita.

Vapaa Vyöhyke kuvailee mainoslehtisessään, että katsoja seuraa kohtauksia kuin kamera, näkymättömän tarkkailijan roolissa. Immersiivinen teatteri muuttaakin näyttelijän ja yleisön suhdetta mielenkiintoisella tavalla. Katsoja saa itse päättää, kuinka läheltä seuraa kohtauksia ja mitä ylipäätään seuraa. Varsinkin kiihkeissä kohtauksissa siitä tuli aluksi jopa vaivaantunut olo: tässä sitä nyt tirkistellään Punahilkan lemmenleikkejä! Epämukavuuskin oli silti vain hyväksi, sillä se tarjosi hedelmällisen lähtökohdan erilaisille ajatuskuluille kielletystä ja sallitusta sekä uteliaisuudesta ja häveliäisyydestä.

Ajoittain yleisö pääsi myös konkreettisestikin osallistumaan. Näin Lumikin näyttävän kirjettä katsojalle, toinen katsoja puolestaan sai baarissa kahvia. Yleisöä rohkaistiin ohjeissa myös haistamaan ja maistamaan, ja niin tuli myös tehtyä. Haistelin tuoksunäytteitä ja maistelin lapsuuden karkkipäivistä tuttuja nameja. Saatoinpa napata Hannun ja Kertun pöydästä myös macaron-leivoksen. Välillä muodostin yhden hengen miniyleisön, kun seurasin yhden tai kahden näyttelijän puuhia ainoana katsojana. Välillä taas katsojat kokoontuivat seuraamaan joukolla tapahtumia.

Vapaa Vyöhyke koostuu teatterin, sirkuksen, tanssin ja nukketeatteritaiteen ammattilaisista. 13. tunti –esityksen konseptin ja käsikirjoituksen ovat laatineet Lija Fischer, Maija Linturi ja Henna Tanskanen. Fischer vastaa myös ohjauksesta ja esitysdramaturgiasta, Linturi ja Tanskanen puolestaan nähdään esiintymässä.

Esityksessä pääsee seuraamaan rautaisen ammattitaitoisia näyttelijöitä. Suurelle yleisölle tunnetuimpia kasvoja lienevät jo mainittu Henna Tanskanen sekä  Kai Vaine, jotka hoitivat roolinsa intensiivisesti ja itsevarmasti. Omiksi suosikeikseni nousivat Pauliina Palo kujeilevan moniulotteisena Punahilkkana ja Maija Linturi koskettavan herkkänä Tähkäpäänä, joka hoivaa jonkinlaista luista lintuhahmoa. Aleksi Holkko ja Leena Harjunpää puolestaan taiteilivat häiriintyneinä Hannuna ja Kerttuna hienosti erilaisten tunnelmien välillä. Lumikin (Ilona Pukkila) vahva laului soi päässä vielä seuraavanakin päivänä. Onni Hämäläisen köysiakrobatia toi esitykseen jännittävän lisän.

Tilassa ei saa puhua esityksen aikana. Koko näytelmä ylipäätään etenee ilman sanallista dialogia. Eri kohtaukset esitetään useampaan kertaan, ja nähtävää tuntuu riittävän joka nurkassa.

Upeaa lavastusta tuskin voi kehua liikaa. Tiloissa on valtavan paljon pieniä mutta paljon puhuvia yksityiskohtia ja pengottavaa. Koin monessa kohtaa oivaltamisen ja muistamisen iloa, kun huomasin jotakin, joka muistutti minua lapsuudesta. Koko esitys rakentuu osin vastakohtien varaan: niin tiloissa, tunnelmissa kuin kohtauksissa on kaunista ja rujoa, synkkää ja valoisaa, hyvää ja pahaa, viatonta ja rietasta – vai mikä onkaan viattomuuden vastakohta? Esityksessä on mukana myös nukketeatteria, joka on Maija Linturin käsialaa. Valtaistuimella istuva suuri sätkynukkekuningas ja Tähkäpään luulintu on rakennettu todella ilmeikkäiksi.

Yksi esitystä hyvin kuvaava adjektiivi voisikin olla ”runsas”. 13. tunti on kaikilla tavoin runsas. 555 neliömetrissä on niin sokkeloisia alueita, avaria huoneita kuin salaisia paikkojakin. Lavastajalle tilan laajuus on varmasti ollut sekä unelma että haaste. Puvustajatkin ovat todella saaneet päästää mielikuvituksensa lentoon. Lavastuksesta ja puvuista on vastuussa Sanna Levo työryhmineen.

Tärkeässä osassa ovat myös valot, äänet ja musiikki, jotka ovat myös erittäin onnistuneita. Valosuunnittelusta vastaa Lauri Lundahl ja äänisuunnittelusta Jussi Österman.

Esityksen ikäraja on 18 vuotta. Syynä lienee se, että immersiivinen teatteri voi olla katsojalle hyvin intensiivinen kokemus, ja 13. tunti sisältää jonkin verran muun muassa seksuaalista kuvastoa ja väkivaltaa. Niillä ei kuitenkaan mässäillä. Tunnelma on ennemmin kiehtovan outo kuin pelottava. Alkuohjeissa kehotetaan katsojaa uskaltautumaan liikkumaan yksin, ja se onkin hyvä ohje. Itsekseen kokemalla elämyksestä saa eniten irti, vaikka muita katsojia onkin usein lähellä.

Immersiivinen teatteri on valtavan kiinnostava teatterimuoto, joka toivottavasti yleistyy myös Suomessa. Kulttuurikuurissa olen kirjoittanut immersiivisestä teatterista vain aikuisille tarkoitettujen After Dark Helsingin kauhuelämysten yhteydessä. Esimerkiksi New Yorkissa puolestaan on kuulemma jo pitkään toiminut talo, jossa immersiivisen esityksen näyttämönä toimii peräti kuusi eri kerrosta. Tämä kulttuurivinkkinä kaikille Amerikan-matkaajille!

13. tunti on toteutettu kaikin puolin kunnianhimoisesti. Esitys todella koetaan, ei vain nähdä. Imeydyin kahdeksi tunniksi eriskummalliseen maailmaan, ja illan päätteeksi olo oli sanaton kaikesta kokemastani. Tässä riittää ajateltavaa vielä pitkäksi aikaa.

Mites te lukijat tuumaatte immersiivisestä teatterista? Onko kyseinen teatterimuoto jo tuttu?

Vapaa Vyöhyke: 13. tunti Helsingin Vallilassa osoitteessa Kuortaneenkatu 13 su 26.2.2017 asti. Kesto 1 h 50 min. K-18. Liput 29/20 e, vip-lippu 45 e, ryhmille omat alennuksensa. Lisätiedot osoitteesta www.vapaavyohyke.com. Tsekkaa myös Vapaan Vyöhykkeen Facebook-sivu. Tämän kirjoituksen pääkuvassa ovat Ilona Pukkila, Kai Vaine ja Sanna Ristaniemi; kuva: Kristiina Männikkö.

Kiitoksia Vapaalle Vyöhykkeelle kutsusta ja vapaalipusta! Kävin katsomassa 13. tunnin ensi-illan pe 27.1.2017. Lue myös arvioni Vapaan Vyöhykkeen kevään 2016 monitaiteisesta esityksestä Toivo.